Suksi suolle

Tänään taisi olla talven hienoin ulkoilukeli. Ainakin sellainen, joka osui viikonlopulle täällä pääkaupungin kupeessa. Mekin nautiskelimme kauniista auringon paisteesta lähikohteesamme eli  Nuuksiossa.

Lähdimme heti aamusta palvelupäällikkö Liisa Neuvosen käskystä Luontokeskus Haltiaan lounaalle ja  maittavat lammaspyörykät upposivatkin aamupalaksi yhdentoista aikaan ja oli muuten hyvää. Ystäväpiirissämme tosissaan onkin ihan henkilökohtainen luontoneuvoja Neuvonen, mutta silti on Haltia vierailut olleet harmittavan harvasssa. Näyttelyyn saakka emme vielä tällä kerralla uskaltautuneen, mutta Haltian Altai-sukset lähtivät Markuksen lainaan lyhyelle Nuuksio kierrokselle. (Ja Neuvonen vinkkaa, että niitä saa vuokrattua kaikki muutkin hintaan 15 € / 3h, 24 € / 24h). Marilla oli allaan hieman vastaavat sukset, OAC XCD,  jotka ovat myös lyhyet karvapohjasukset, mutta muistuttaa enemmän perinteisiä suksia kuin Altai Skit.

Hiihtelimme Haltialta alas Pitkäjärven jäälle ja hiihdimme Romvuorelle katsomaan mitenkä siellä pääsisi kiipeämään jäätä. Pääsihän siellä paria linjaa ja niin siellä kiivettiinkin. Kaunis ilma oli houkutellut myös kiipeilijöitä isosti paikalle ja porukkaa oli ihan jonoksi saakka.

Jatkoimme matkaa pitkäjärven pohjoiseen päähän. Jäällä oli runsaasti vettä ja pian sukset painoivat monta kiloa per suksi. Ärräpäät lenteli ja jatkuvasti sai olla irrottelemassa lunta, jäätä ja loskaa suksen pohjasta. Rannalla pidimme teetauon ja naputtelimme jäät irti pohjasta. Valitettavasti varsinkin Markuksen nousukarvat olivat päässeet niin jäähän, että suksien luisto oli poissa. Jatkoimme matkaa Haukkalampi-Haltia yhdysreittiä ja mietimme, että hiihdämmekö suoraan Haltiaan vai lähdemmekö vielä Nuuksiontien yli soille ja metsään.

Keli oli mitä kaunein ja hetken aikaa tallatulla reitillä edettyämme suksetkin luisti niin, ettei jalkoja tarvinnut enään nostella edetäkseen. Niin suuntasimme vielä Punjonsuolle ja sieltä metsien kautta takaisin Haltialle. Mahtava päivä! Nauttikaa kaikki upeista ulkoilukeleistä.

 Mari ja Markus

Jetboil MiniMo

Niin se sitten vaan yhtäkkiä tuli, se melkein kesä. Pihalla on selkeästi vihreää ja aurinkokin on jo alkanut hellimään. Tämä tarkoittaa meidän kohdalla sitä, että nyt tarttis niitä ulkoöitä sitten keräillä, ettei tarvitse sitten marraskuussa itkeä ja telttailla.

Marikin sai oman "kisakauden" käyntiin lauantaina Helsinki City Runin merkeissä ja mikä sen parempaa maitohappojen huuhtelua kuin rauhallallinen kävely pöpelikössä laavulle. Auto kohti Nuuksiota ja Kattilajärventietä viimeiselle parkkipaikalle. Siitä jatkoimme jalkaisin sähkölinjaa seuraillen Jänisniemen laavulle.
Reitti on hieman haastava, mutta kiva kulkea. Linjan alla menee melkein koko matkan polku, mutta paikoin vetisissä paikoissa joutuu hyppimään mättäältä mättälle ja jyrkemmissä nousuissa kipuamaan käsiä apuna käyttäen. Vajaan tunnin talsimisen jälkeen saavutimme laavun. Tällä kertaa olimme varautuneet, ettei puita ole saatavilla. Eikä niitä ollutkaan. Olimme ottaneet yhden halon mukaan ja pidimme tulta yllä risukeittimissä koko illan. Niin tai illan ja illan. Ei me montaa tuntia siinä ehditty tulta tuijottaa, kun uni tuli jo.
Aamupuurot sen sijaan valmistui Jetboilin MiniMolla. Keitin tuli tutuksi jo blogissakin tutuksi helmikuussa retkikeitin olympialaisissa. MiniMo on ollut meillä testissä nyt jo Sarekin reissusta asti ja ennen kuin ehdimme palauttaa keittimen, ajattelimme vielä kertaalleen testata keitintä. Iha pätevä pelihän tuo on. Litrasella kattilalla sai juuri puuro ja kahvivedet kiehautettua. Aikaa se otti noin kolme minuuttia.

Keittimessä on reguloitu kaasun syöttö, jonka ansiosta keitin imee kaasupullon tyhjäksi asti ja keitin toimii myös kylmemmässä kelissä. Sarekissa saimme kyllä veden kiehumaan, mutta ei se ihan kolmessa minuutissa porissut.

Kattilassa on kahvat ja päälle saa neopreenisuojan. Keitin on muutenkin melko mukava käsitellä ja kivan pieni. Se vaikuttaa jämäkältä ja kestävältä. Heliseviä ja heiluvia osia ei ole. Poltin ja kaasu (100g) mahtuvat juuri ja juuri kattilan sisään siten että kannen saa kiinni. Kattilan kannessa on pieni tuki, jonka saa kiinnitettyä kaasun pohjaan. Se lisää tukevuutta epätasaisessa maastossa.

Hieman hankaluutta aiheuttaa kattilan irrottaminen polttimesta, sillä keittimen pohjaan tulevan kaasun kierteet ovat samansuuntaiset kuin kattilan irroitusmekanismi. Tämä johtaa siihen että jos pidät kiinni kaasupullosta ja yrität irroittaa kattilaa keittimestä alkaa kaasupullo irtoamaan keittimestä. Keittimessä on myös piezzo-tyyppinen sytytin, joka on toiminut moitteettomasti. Keittimen tehonsäätäminen toimii hyvin ja käytännössä portaattomasti.

MiniMo on hyvä valinta vedenkeittämiseen ja kaikkiin niihin reissuihin missä liikutaan pienellä ja kevyellä varustuksella. Meidän keitinperheeseen MiniMo ei nyt kotiudu, mutta uskallamme sitä kuitenkin suositella tehokasta ja kompaktia kaasukeitintä hankkivalle.

Meidän aamu jatkui kotimatkan merkeissä samaa reittiä takaisin ja kotisohvalle päiväunille.

Mari & Markus

Yöpymissaldo:
+2
33/100

Mutakakkua risukeittimellä

Retkikeitin perheemme kasvoi jälleen uudella tulokkaalla. Nyt keittimiä, riippuen laskentatavasta, alkaa olla 5-6kpl. Tälläista mikä meille nyt muutti, ei meiltä ennen löytynytkään, nimittäin risukeitintä.

Risukeittimien hyvät puolet yleisesti ovat sen ekologisuus ja ettei polttoainetta tarvitse kantaa mukana. Risukeitin on  myös hyvin trendikäs, joten tottahan toki mekin semmoisen hankimme. Lisäksi keittimen kanssa voi osallistua risukeittimien kokoontumisajoihin, Risuralliin. Seuraava risuralli järjestetään 7. helmikuuta Haltiassa ja toivottavasti meistäkin edes toinen pääsisi paikan päälle. Tämähän on kaiken muun hyvän lisäksi vielä yhteisöllistäkin!

Meidän risukeitin on ihan teollisesti valmistettu (kovat jätkät tekee ite keittimensä), mallia Wild Stoves Woodgas Campstove. Keitin itsessään ei sisällä kattiloita, joten ostimme samalla Kelly Kettle risukeittimeen suunnitellun kattilasarjan, johon koko keitin setin sai näppärästi pakattua. Wild Stowe Woodgas Campstove on kevyt (280g) risukeitin, jossa on on tuplaseinät. Ideana on, että puukaasut kiertävät seinien välistä ja palavat tullessaan yläreunassa olevista rei'istä ja tehostavat palamista. Keittimellä on hintaa noin 60e.

Keitin pääsi testiin kun suuntasimme Nuuksion Kattilajärvelle lauantai-illan viettoon. Pääruuaksi päätimme valmistaa pitaleipiä, jauheliha-kasvis täytteillä ja jälkiruuaksi ajattelimme leipoa vaatimattomasti mutakakun.

Onneksi oli keitin mukana, sillä jälleen jäimme ilman nuotiota, sillä puuvaja ammotti tyhjyyttään. Sen verran sieltä löytyi, että risukeitin saatiin tulille kuivilla puilla. Risukeitin osoittautui hyvin puupihiksi. Muutamalla halolla olisi valmistanut jo useamman ruokalajin illallisen ja kahvit vielä päälle. Keittimen pitäisi pelata vaikka vähän kostemmillakin risuilla ja vaikka kävyillä, mutta jos ei muuta, niin ainakin sytytysmateriaalia kannattaa kuitenkin kantaa mukana.

Keitin osoittautui tehokkaaksi. Kun risut sai kunnolla palamaan, pian myös yläreunan rei'istä alkoi ilmestyä palavia kaasunoroja vähän kuin kaasukeittimissä. Ja sitten pian taas lisättiin puita.

Pääruoka valmistui jouten ja vaivattomasti, kakku sen sijaan vaati hieman suunnitelua. Teimme kakun Fazerin sivulta löytyvän reseptin mukaan, mutta vain puolikkaan satsin. Sokerit oli pakattu valmiiksi palatutusjuomashakeriin, missä oli pulloon kuuluvan siivilän lisäksi sellainen metallinen spiraali shaker-pallo. Kanamunat sekaan ja ravistamaan. Ja avot, vaahtoa tuli! Sulatimme voin ja suklaan keittimellä ja sitten vaan vaahto ja jauhot sekaan.

Paistaminen oli arvatenkin se vaikein kohta. Wild Stovesin ehkä hieman huonoksi monessa kohtaan miellettävä ominaisuus on, että se kuumentaa alustan tosissaan kuumaksi. Siksi aina kun sitä käyttää, on varmistettava, että alusta ei voi syttyä palamaan. Me hyödynsimme tätä ja nostimme keittimen kattilan päälle. Eli kakku oli Kelly Kettelen kattilassa, kattilan kansi päälle ja keitin kannen päälle. Sitten kikkailimme vielä folion kanssa, että saisimme pidettyä lämmön siellä missä halusimme. Ja sitten taas hetkeksi kattila tulen päälle. Ja takaisin alle.

Lopputulos oli vähän niinkuin mutakakussa kuuluukin: ympäriltä kypsä ja sisältä löysä…..hmm….meillä se oli niinkun reunoilta palanut ja sisältä kiisseliä. Vanilijajäätelöä sekaan niin eihän se pahaa ollut! Seuraavalla kerralla voisi tehdä vielä pienemmän satsin ja kikkailla vielä enemmän tuon lämmön jakamisen kanssa.

Risukeitin osoittautui näillä kokeilla hauskaksi hankinnaksi. Keitin on käyttökelpoinen ja melko tehokas. Se ei periaatteessa vaadi lainkaan mukana kannettavia polttoaineita eikä se ole myöskään mikään painava/järeä kantaa mukana. Ruuanlaitossa on semmoista tekemisen meininkiä kun kikkailee pitääkseen tulen tasaisena ja kuumana, lisäilee puita ja tekee uusia. Mutta sitten ne huonot puolet. Ihan ykkösmiinus on noki. Risukeintin nokeaa tosi paljon. Lisäksi luonnollisestikaan, risukeittimestä ei voi vain kääntää venttiiliä kiinni ja lopettaa, vaan pesä on poltettava loppuun. Ja sitten epäilemme hauskuuden hieman hiipuvan, jos saatavilla ei ole kuivia puita. Tämä jää nähtäväksi.

Risukeitin lasketaan avotuleksi, mikäli se ei ole paloturvallinen, eli siitä voi mahdollisesti lentää kipinöitä tai se kuumenee pohjasta. Wild Stove Woodgas siis ei ole avotuli, mikäli siinä on asianmukainen alusta, mutta ilman sitä se lasketaan avotuleksi. Verrattuna nuotioon, ei avotuleksi laskettavilla risukeittimillä voi tehdä tulet myös metsäpalovaroituksen aikaan, eikä se tarvitse maanomistajan lupaa ja lisäksi sen energiasuhde on huomattavasti avoitulta parempi.

Kuten Risurallien perustaja Joppe Ranta on verrannut Risuralli-tapahtumaa vanhojen autojen kokoontumisajoihin, niin meillekin tuli mielleyhtymä risukeittimestä harrastusautoon tms. Ei välttämättä se kaikkiesta järkevin ratkaisu, eikä varmasti teknisesti uusin, hienoin ja kehittynein, mutta on siinä fiilistä ja on se hauskaa.

Mari & Markus

Yöpymissaldo:

+2

6/100

Alone in the dark

Markus on sitä mieltä, että jokaisen pitäisi käydä josku elokuvissa yksin. Ja koska minä en ole käynyt, on tämä hänen mielestään yksi osoitus siitä, että kun en oikein osaa olla yksin tai tehdä mitään yksin. Itsehän en ole lainkaan tätä mieltä! Minähän olen mitä itsenäisin tyyppi ja se miksen koskaan ole yksin, johtuu vain tästä käsittämättömästä vetovoimastani, joka vetää ihmisiä puoleeni.

Markus on pohjoisissa ja Ringokin yökyläilemässä siskoni huomassa. Ihan yksin kotona. Paitsi, etten ole paljoa kotona viihtynyt vaan ollut kaiken ajan ihmisten parissa. Perjantaina töiden jälkeen tulin kotiin, pakkasin repun ja lähdin autolla kohti Nuuksiota ja Kattilajärven ulkoilualuetta.

Olin suunnitellut retkeä jo alkuviikosta, mutten kertonut suunnitelmastani kellekään. Pahimmillaanhan joku olisi vaikka haluunut lähteä mukaan! Halusin lähteä metsään kerryttämään ulkonayöpymissaldoa, mutta ennen kaikkea mennä yksin ja osoittaa, ehkä eniten itselleni, että se ei ole mikään ongelma. Mietin, mikä siinä yksin menemisessä oikein pelottaa. En pelkää että eksyn, en että palellun, en että nälkiinnyn, en että karhut/sudet/hirvet syö tai että en pärjäisi. Kaikkeista suurimmaksi peloksi tunnistin pelon. Mitä jos alan pelkäämään. Olen ollut lapsena juuri se, joka on pelotellut muita, eniten pikkusiskoa, kaikenlaisilla kauhujutuilla ja kertomuksilla. Sittemmin olen huomannut, ettei kauhuelokuvat oikein sovi minulle. Ja vaikka en haluaisi tätä myöntää, pimessä metsässä pelkään eniten naamioitunutta sarjamurhaajaa, jääkoukuin, kirveineen ja hitainensa, mutta saavuttevinensa askelein. Tainnut osua pilkka omaan nilkkaan.... Soitin siskolleni, että mihin olen menossa, että joku tietää mistä paloiteltua ruumistani voi sitten lähteä etsimään.

Valitsin reitin yöpymispaikalleni Jänisniemen laavulle siten että eksymisriski olisi mahdollisimman pieni; sähkölinjan. Lähdin autolta säkkipimeään metsään. Reitti tuntui pitkältä ja sähkötolpat eivät tuntuneet loppuvan lainkaan. Reitti kulki ylös kalliolle ja alas suolle ja taas ylös kalliolle. Ei pelottanut, oli hemmetin kuuma. Ja ei mitään ajantajua. Mietin, että kai se sitten on niin, että arvioin yleensä ajakulua kulutetuissa sanoissa. Nyt kun en puhunut kellekään, en myöskään osannut lainkaan sanoa kauan olin pöpelikössä tarponut. Kuulosti loogiselta.

Lopulta päädyin laavun puuvajalle/huussille. Laavua ei näkynyt missään. Lähdin etsimään laavua kulkemalla rantaa pitkin. Ei löytynyt. Palasin takaisin. Kuljin toiseen suuntaan, ei mitään. Siinä pörrätessä aloin jo hieman hätääntyä. Mitä jos sitä laavua ei löydy? Käännynkö takaisin autolle vai yövynkö taivasalla. Lähdin kiipeämään rannasta mäenpäälle ja samalla kuulin ääniä. Askelia ja puhetta, pian otsalampun valotkin ilmestyivät puiden takaa. Valot kuuluivat kahdellle miehelle, jotka olivat iltalenkikseen lähteneet katsomaan laavua. Huokasin helpotuksesta, mutta samalla ehdin jo harmitella mielessäni, etten nyt kuitenkaan saa yöpyä yksinäni. Sain varmistuksen, että he palaavat vielä yöksi kotiin. Laavu löytyi mäenpäältä.

Puuvaja oli lukittu. Voi prkle. Laavulla oli muutama mustunut herovoton märkä pölli. Lähdin risujen haku reissuun ja keräsin nipun kuusen "kuivia" alaoksia. Seuralaiseni lähti kotia kohti ja minä jäin pähkimään, että sytyttäisikö tuon nuotion niinkun oikein ilman laavusta löytyviä sanomalehtiä vai huijaisiko vähän. Muutaman minuutin äheltämisen jälkeen, lähes kaikki vippaskonstit oli käytetty, mutta tulta en vaan saanut aikaiseksi. Lisäksi aloin miettimiään, että mitäs sitten jos saisin risut palamaan (tai edes sanomalehden), niin mitäs sen jälkeen. Saisin todennäkoisemmin laavunkin palamaan kun ne märät puoliksi poltetut pöllit. Laavusta löytyi puoliksi poltettu ulkotuli. Sytytin sen. Se toi valoa, ruokaa siinä ei saanut valmistettua. Kömmin makuupussiin tyhjällä vatsalla.

Aamulla en jaksanut nousta. Enkä noussut. Kukaan ei ollut sanomassa, että nyt pitäisi. Torkuin yhteentoista asti. Yö oli sujunut ilman pelkotiloja ja reissu overall onnistunut. Olin tyytyväinen. Kamat kasaan ja samoja jälkiä kotia kohti. Paluumatka oli odotetusti lyhyempi.

Mari

Yöpymissaldo:
+1
1/100

Haaste vuodelle 2015

Joulupäivänä Hollolassa lähimetsässä...

…ja Kintterönlammella.

Tuumimme tuossa, että tämä vuosi on ollut monelta kantilta kyllä erittäin onnistunut. Hampaankoloon jäi, että kovasti on pöpelikköpäivät vähentyneet edelliseen vuoteen verrattaen. Onhan meillä kaiken näköisiä selityksiäkin tähän, mutta niitä luettelemalla tilanne ei kyllä muutu.

Päätimme ottaa pöpelikön nyt ihan nyt sitten tehtäväksi tulevalle vuodelle. Haastamme itsemme sataan yöhön pihalla vuonna 2015. Ja sittenkun laskimme, että se tarkoittaa melkein jokaista viikonloppua pöpelikössä, lähdimme tarkentamaan hieman laskentatapaa. Sata yötä yhteensä molemmilla meillä. Eli jos olemme yhdessä yhden yön metsikössä, siitä saa kaksi yötä. Ja luonnollisesti jos toinen on yksinään jossakin hän kerryttää vain yhden osalta yhteistä pottia.

Sitten vielä "ulkona" määritelmä. Ensimmäiseksi on poisluettu parveke. Olemme joo outdoor-niksoissamme nukkuneet joitain öitä parvekkeella, kun ei ole pidemmälle päässyt. Niitä ei lasketa. Myöskään mahdollisia talojen terasseja ei lasketa, mutta jos on talon vierustalla, mutta ei terassilla, se lasketaan. Ja yöpyminen pitää tapahtua avotulimajoitteessa, teltassa, taivasalla tms. Eli siis esimerkkeinä: kiintolaavu ok, veneen kajuutta ei ok, mutta veneen kansi ok. Autiotuvasta kävimme keskustelua ja lopputuloksessa päädyttiin hyväksymään autiotuvat, mutta vain talviaikaan. Tähän mennessä autiotuvissa vietetyt yöt ovat laskettavissa melkein yhden käden sormilla, joten emme näe tätä tuloksia vääristäväksi yöpymismuodoksi.

Otamme tietenkin kaikki valtuudet sääntöjen muuttamiseen kesken vuoden ja jos oikein tiukoille menee, niin alamme laskemaan myös Ringon yöt pihalla saldoon ja laitamme reppanan tarvittaessa ulkoruokintaan ihan vaan yhteisen tavoitteemme saavuttamiseksi. Tulemme pitämään kirjaa öistä täällä, eli toivottavasti haaste lisäisi lisäksi blogiaktiivisuuttamme.

Eli ei uuden vuoden lupauksia, vaan julkinen haaste, jonka epäoonistumisesta seuraa tietenkin julkinen nöyryytys. (Tai sitten me vaan listataan niitä selityksiä ja muutetaan sääntöjä kunnes tavoite saavutettu).

Mitä haasteita teillä on tulevalle vuodelle? Haastamme haastamaan itsenne!

Mari ja Markus

Loppuun vielä kuvia vuoden 2014 menoista jotka eivät päätyneet blogiin saakka:

Bodom Trail, puolikas maastomaraton Markuksella aikaan 2:43 ja Marilla aikaan 2:50, messissä Mira.

Inkkarit ja Sanna-Kaisa kanootissa. Noin 24h risteily Itä-Helsingin saaristossa elokuussa.

TiTän kesäleirillä melottiin myös.

Markus tunturimaratoonilla Pyhällä, ensimmäinen täyspitkä maraton aikaan 6:02.

Pitkälti meni tämä syksy poluilla juoksujalkaa. Tässä mennään Helsinki Trail Running Clubin yhteislenkillä Sipoonkorvessa Lissun ja Annin kanssa.

Inkkareiden pikkujoulut

Ja tapahtui näinä päivinä, että inkkarit huomasivat, että edellisestä metsäreissusta alkoi olla aikaa ja he lähtivät kiireesti Nuuksioon, kohti Urjan nuotiopaikkaa, kun Markus oli ensin päässyt töistä lauantaina. Mukaan matkaan lähti Fjällrävenin Akka Endurance 3 -teltta sekä Markuksen superhipsteriuskottava Bergansin synttärilahjareppu.

Ja niinkuin arvata saattaa, kartta unohtui kotiin. Olimme toki käyneet Urjassa kerran aiemminkin, silloinkin hieman seikkaillen paikanpäälle, mutta ihan pelkällä ilmansuunnan muistamisella ei perille päässyt. Onneksi oli i-tuotetta mukana ja karttapaikka ohjeisti meitä oikeaan suuntaan. Matkalla Markus totesi, että ulkonäön vuoksi on tosissaan kärsittävä, sillä hipster-reppu ei aivan ollut verrattavissa tämän päivän anatomisiin pikkurinkkoihin. Mutta näyttihän se hyvältä selässä!

Perille saavuttuaamme jouduimme huomaamaan, että puuvaja huusi tyhjyttään. Sen sijaan halkoja oli levitetty ympäri nuotiopaikkaa kastumaan. Saimme kuin saimmekin riivittyä tulet aikaan ja puolivalmiit ruuat tulille. Liha oli valmiiksi marinoitu kotona ja kasvikset pilkottu, öljytty ja maustettu.

Ja sitten tuli teltan pysyttämisen aika ja Markus pystytti Fjällrävenin tunneliteltan, Akka Endurance 3, joka oli meillä lainassa retkellä. Akka Endurance on kohtuu hintainen ja hyvälaatuinen tunneli, jonka pystyttäminen sujui suht vaivatta. Kaaret ja kaarikujat ovat värikoodattuja, joten niiden kanssa on vaikea arpoa. Kaaren pingottaminen sen sijaa aiheutti vahvallekin miehelle harmia.

Akka Endurancen ehdoton etu on suuri apsidi sekä pienet hyvät yksityiskohdat, joista kerrottakoon esimerkiksi sisäteltan vetoketju joka sulkeutuu niin että vetoketjun vedin jää ylös eikä lattianrajaan, sekä että vetimet ovat fosforoitu ja loistaa pimeässä. Niin ja sininen väri, kaunis ja käytännöllinen. Miinuksia Akka Endurance sai roikkuvasta sisäteltasta sekä ahtauden tunnusta.

Uni maistui Akka Endurancessa, kunnes yöllä Mari ja Ringo heräsi rapinaan apsidissa. Ja kurkatessaan apsidin puolelle ruokailuvälinepussissa rapisteli hiiri. Innostus valtasi Ringon, mutta Mari sanoi sille: ”Anna olla, meni jo.” Ja kun hiiri oli mennyt, Mari kiitteli, että vetoketjun vedin oli yläreunassa, eikä Ringo saanut sitä nenällään väännettyä auki ja jatkoi uniaan.

Ja aamulla herättyään inkkarit sanoivat toisilleen: ”Nyt kotia kohti, että ehtii Markus käydä suihkussa ennen työvuoroa”.

Ja inkkarit palasivat onnellisina ja savunhajuisina kotiin valmiina joulun viettoon.

Oikein ihanaa joulua kaikille!

Mari ja Markus

Uudenmaan Inkkarit

Noin on siis meille päässyt käymään, että base camppimme on siirtynyt jo jokunen kuukausi takaperin noin 100 km etelämmäksi ja kehä III sisäpuolelle. Tästä on seurannut, että melkein kaikki paikat ovat vieraita ja kaiken näköistä "hyvää metsäpätkää" saa hakea.

Luonto tuntuu tosin tulleen lähemmäksi. Nuuksioon on vajaan puolen tunnin ajomatka ja se on ihan huikeaa. Nuuksio on osoittautunut huomattavasti monipuolisemmaksi ja upeammaksi paikaksi, kuin ennakkoluuloisesti ajattelimme. Noh, kaikilta kiireiltämme emme toki ole päässeet öitä Nuuksiossa viettämäään. Onneksi sinne viitsii poiketa ihan illaksikin vain.

Markuksella on ensi viikolla edessä Pyhän tunturimaraton, joten treenipoluille on ollut jonkun verran kysyntää. Suosituimmaksi lenkin lähtöpaikaksi on tullut Pirttimäen ulkoilumaja. Siellä on vielä riittänyt polkuja (ja kuntopolkuja) kipitettäväksi.

Marilla on puolestaan ollut kova polte maastopyöräilemään. Pyörälenkit ovat usein jääneet juoksun jalkoihin tai sen kerran kun olemme lähteneet pyöräilemään, olemme päätyneet niin keskelle metsää, että lenkki on ollut enemmän pyöränkantolenkki.

Tänään otimme ja lähdimme metsästämään maastopyörä pätkää ja jopa ihan hyvällä menestyksellä. Markus oli tehnyt aluella jo aiemmin tiedusteluretken, joten ihan ummikkona ei tarvinnut painella. Metsään polkasimme Rajatorpantieltä ja kyseinen metsikkö taitaa olla Linnaista tai Leppävaaran puistoa (tai jotain siellä suunnalla ainakin). Emme selvästikään olleet löytäneet mitään uutta, sillä jäljet osoittivat, että jokunen muukin oli samoja polkuja ajelleet. Ei suotta ole ajelleet. Kivaa pätkää, paikoin pääsi kovaa ja paikoin sai/joutui kikkailemaan. Mari noin maastopyöränoviisina sai paikoin puristaa tankoa ihan rystyset valkosina, kun reitti tuntui melko tekniseltä. Löysimme lisäksi mitä ihastuttavimman nokkosniityn, josta saikin poltetta koko loppulenkiksi.

Kivoille huudeille olemme siis kaikenkaikkeaan base camppimme lyönyt pystyyn. Me on viihdytty täällä ja todettu, että kyllä sitä metsää riittää ihan tänne etelään saakka. Nyt siis kuitenkin hakusessa ainakin hyvät maastopyöräilyreitit, uusi vakkari laavu. Laittakaa kommetteja minne mennä ja mitä tehdä, ja seuraksikin saa tarjoutua lähtemään.

Mari ja Markus

Akkuja lataamassa

Kevään upeiden aurinkoisten kelien siivettelemänä, lähdimme viettämään pääsiäistä etelään, noin niinkuin meiltä nähden, eli Nuuksioon. Mukana meillä oli Nuuksion lodjuvihko, joka määrittelisi mihin suuntaan reittimme milloinkin kulkisi. Vuosia sitten Mari oli partiokamujensa kanssa etsimässä Nuuksioon jemmattuja lodjuja tuloksetta, joten tällä kerralla ennakkovalmistelut tehtiin huolella. Lodjaaminen on eräänlaista old school geokätköilyä. Metsään piilotetut lodjut paikannetaan vihjeiden perusteella, jotka voivat olla esimerkiksi runon pätkiä. Lisää Nuuksion lodjuista ja lodjuvihko löytyvät linkistä. Hauskaa puuhaa, niin ennen retkeä kuin paikan päälläkin!

Haukkalammen parkkipaikka oli aivan täynnä, kun saavuimme Nuuksioon lankalauantaina puolen päivän aikaan. Saimme kuin saimmekin taiteiltua autolle sopivan paikan ja tuhansien muiden retkeilijiden tapaan, mekin pääsimme pöpelikköön. Meille tavalliseen tapaan, lähtö tapahtui jälleen hieman kiireellä ja kun olimme päässeet noin puolen kilometrin päähän autolta, aloimme tarkistamaan mitä tuli mukaan ja mitä puuttuu. Kameran akku oli tyhjä, se oli kyllä ollut latauksessa, mutta jatkojohto tarvitsisi ilmeisesti olla myös seinässä, että akku latautuisi. No onneksi matkassa oli kameroilla varustetut puhelimet….eikun hetkinen….ne oli jäänyt autolle. Tarkemmin ottaen tuulilasin edustalle, auton ulkopuolelle tietysti! Kamera akkuineen takaisin autolle ja tyrkyllä olleet puhelimet mukaan. Ja metsään!

Ensimmäinen lodju löytyi melko helpolla ja voiton riemuisena päätimme seuraavan kohteen. Etenimme melko nopeasti kevyiden varusteiden ansiosta sekä edessä puuskuttavan Ringon vaudittaessa matkaa, mutta aurinkoiset kalliot kutsuivat pysähtelemään. Markus muistutteli tasaiseen tahtiin, että tunturinokosia ei sitten unohdeta. Toinen lodju ei sitten ollutkaan niin helppo. Etsimme soidintantereen lähistöltä syleilyynsä syventynyttä paria tuloksetta. Luovutimme ja kipitimme nauttimaan ilta-auringosta Holma-Saarijärven teltta-alueelle. Ja yön palelimme.

Sunnuntaina odotimme seuraa. Ystävämme Värkki-Viinaset olivat tulossa seuraksemme iltapäivästä. Aamupäivä oli vielä mahdollista käyttää lodjujen etsimiseen. Lähdimme paikantamaan Enttiä ja pian olimmekin jo ihan pelipaikoilla. Otimme suuntaa ja etsimme ja etsimme. Lodjua ei vaan löytynyt. Vaatii vihkon mukaan hoksottimia……No on se nyt, kun kaksi järjenjättiläistä ei yhtä pönttöä löydä! Pienen evästauon jälkeen toinen järjenjättiläinen sitten keksi, että jos yrittäisi vaikka oikean lodjun vihjeiden perusteella paikantaa, niin tulosta voisi syntyä hieman helpommin. Ja niin sitä syntyi, lodju löytyi ja jällleen hymyilytti.

Värkki-Viinaset soitteli ja alkoi tehdä matkaa luoksemme. Puhelimemme alkoi jo pikku hiljaa piiputtamaan tyhjiä akkujaan, kuten myös meidän akut. Lounasta aurinkoisella kalliolla ja ne tunturinokoset. Tunnin verran auringossa teki tehtävänsä ja lähdimme ystäviämme vastaan nenät punaisena.

Siirsimme auton Haltian pihaan ja suuntasimme porukalla Urjaan. Mari kartassa ja kun niitä polkuja niin risteili ja kaikkea, niin lopputuloksena saimme melkein täysympyrän aikaiseksi.  Urjan nuotiopaikka hiljeni päiväretkeläisistä ja saimme valmistaa herkkunuotiosapuskat keskenämme. Tänä yönä laitoimme makuupussit vetoketjuilla yhteen, mutta silti oli vähän kylmä.

Toinen pääsispäivä, talviturkit järveen ja takaisin autoille. Ja siellä se auton reppana tönötti, akku tyhjänä niinkuin tämän pääsiäsen teemaan kuului. Puhelintakin joutui lainaamaan kaverilta kun omasta oli akku loppu. Mikäs siinä Falkin miestä odotellessa kun aurinko paistaa porotti ja tiesi, että seuraavan päivänä pääsisi töihin taas akkuja latailemaan.

Markus ja Mari