Tahko MTB

Ystävien painostuksen, maastopyöräilyinnostukseni ja perusyllytyshulluuteni seurauksena löysin itseni lauantai aamuna numerolappu maastopyörän tangolla parin tuhannen muun vastaavan hullun seurasta Tahkolta. Olin ilmoittautunut Tahko MTB:n 45km matkalle jo hyvissä ajoin keväällä, ettei sitten tule jänistettyä kun kesä koittaa. Kilometrejä on tullut sotkettua ympäri vuoden työmatkojen merkeissä, mutta maastolenkit ovat jääneet valitettavan vähälle. Ajattelin eihän se matka tapa, että sitten jos tuntuu pahalta niin ei vaan puske niin kovaa.

Saavuimme Tahkolle perjantai illasta ja yövyimme pe-la yön Rahasmäen laavun kupeessa, tulevan koitoksen reitin varrella. Rahasmäellä sijaitsee vanha kvartsiittilouhos, joka on sittemmin muuttunut kauniiksi lammeksi jylhien seinämineen. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen paikka. Seuraa meille piti noin suunnilleen miljardi hyttystä.

Hyttysistä huolimatta, hyvin nukutun yön jälkeen polkaisin matkaan. Ensimmäiset reilu 10 km oli pelkkää tietä ja siitä seurasi helpot ja kuivat polut. Ajattelin, että mikäs tässä polkiessa. Fiilis oli korkealla. Tämän vuoden kisasta oli povattu mutaista ja odotuksissa oli hitaammat kärkiajat. Tässä kohtaa ajattelin vielä että onneksi meni veikkailut vikaan.

Totuus alkoi kuitenkin pikkuhiljaa paljastua. Tieosuudet vähenivät ja polut muuttuivat teknisemmiksi ja sitten se mutakin tuli. Ja sille mudan määrälle ei ollut loppua. Pahin osuus oli noin 20km kohdalla, jolloin  lukuisten ajoyritysten ja mudassa rämpimisen jälkeen mieleeni heräsi kysymys että "mitä mä täällä oikein teen?" Markus oli huoltojoukoissa ja tämän ränkimisosuuden jälkeen kyseli fiilistä. Myönsin että vähän alkaa väsyttämään.

Ei auttanut uupua kun oli vielä yli puolet matkasta jäljellä. Väsymys kuitenkin vain kasvoi, reidet huusi hoosiannaa, päätä särki ja kilometrit hidastuivat. Onneksi kanssa pyöräilijät jaksoivat vääntää vitsiä ja tsempata toisilleen.

Reitin lopussa on ensin El Grandeksi nimetty 2,6 km mittainen nousu Tahkon päälle ja sen jälkeen 1,2 km ja yhteensä 150 korkeusmetriä alamäkeä. Selvitin El Granden puoliksi itkua vääntäen ja puoliksi nauraen omalle kurjuudelleni. Eniten nousussa hirvitti se, että tiesi että pahin on oikeastaan vasta edessä. Jyrkkä alamäki puisilla reisilä ja valmiiksi pelotellut mielikuvat siitä kuinka jäykkäperäsellä pyörällä todennäköisesti tulee vain tangon yli ko. laskussa.

Kuinka sitten kävikään. Kaikesta selvisin ja pikkasen alle neljään tuntiin, ilman ruhjeita ja jopa seitsemänneksi nopeimpana naisena sarjassani. Ei kai tässä voi olla muutakuin tyytyväinen ja alkaa suunnitella ensi vuoden kisastrategiaa.

Seuruemme nopein Ville, toiseksi nopein Ella, kolmanneksi nopein Mari ja aina-parhain-kaikessa Ringo.

-Mari

Yöpymissaldo:

+2

42/100

Alone in the dark

Markus on sitä mieltä, että jokaisen pitäisi käydä josku elokuvissa yksin. Ja koska minä en ole käynyt, on tämä hänen mielestään yksi osoitus siitä, että kun en oikein osaa olla yksin tai tehdä mitään yksin. Itsehän en ole lainkaan tätä mieltä! Minähän olen mitä itsenäisin tyyppi ja se miksen koskaan ole yksin, johtuu vain tästä käsittämättömästä vetovoimastani, joka vetää ihmisiä puoleeni.

Markus on pohjoisissa ja Ringokin yökyläilemässä siskoni huomassa. Ihan yksin kotona. Paitsi, etten ole paljoa kotona viihtynyt vaan ollut kaiken ajan ihmisten parissa. Perjantaina töiden jälkeen tulin kotiin, pakkasin repun ja lähdin autolla kohti Nuuksiota ja Kattilajärven ulkoilualuetta.

Olin suunnitellut retkeä jo alkuviikosta, mutten kertonut suunnitelmastani kellekään. Pahimmillaanhan joku olisi vaikka haluunut lähteä mukaan! Halusin lähteä metsään kerryttämään ulkonayöpymissaldoa, mutta ennen kaikkea mennä yksin ja osoittaa, ehkä eniten itselleni, että se ei ole mikään ongelma. Mietin, mikä siinä yksin menemisessä oikein pelottaa. En pelkää että eksyn, en että palellun, en että nälkiinnyn, en että karhut/sudet/hirvet syö tai että en pärjäisi. Kaikkeista suurimmaksi peloksi tunnistin pelon. Mitä jos alan pelkäämään. Olen ollut lapsena juuri se, joka on pelotellut muita, eniten pikkusiskoa, kaikenlaisilla kauhujutuilla ja kertomuksilla. Sittemmin olen huomannut, ettei kauhuelokuvat oikein sovi minulle. Ja vaikka en haluaisi tätä myöntää, pimessä metsässä pelkään eniten naamioitunutta sarjamurhaajaa, jääkoukuin, kirveineen ja hitainensa, mutta saavuttevinensa askelein. Tainnut osua pilkka omaan nilkkaan.... Soitin siskolleni, että mihin olen menossa, että joku tietää mistä paloiteltua ruumistani voi sitten lähteä etsimään.

Valitsin reitin yöpymispaikalleni Jänisniemen laavulle siten että eksymisriski olisi mahdollisimman pieni; sähkölinjan. Lähdin autolta säkkipimeään metsään. Reitti tuntui pitkältä ja sähkötolpat eivät tuntuneet loppuvan lainkaan. Reitti kulki ylös kalliolle ja alas suolle ja taas ylös kalliolle. Ei pelottanut, oli hemmetin kuuma. Ja ei mitään ajantajua. Mietin, että kai se sitten on niin, että arvioin yleensä ajakulua kulutetuissa sanoissa. Nyt kun en puhunut kellekään, en myöskään osannut lainkaan sanoa kauan olin pöpelikössä tarponut. Kuulosti loogiselta.

Lopulta päädyin laavun puuvajalle/huussille. Laavua ei näkynyt missään. Lähdin etsimään laavua kulkemalla rantaa pitkin. Ei löytynyt. Palasin takaisin. Kuljin toiseen suuntaan, ei mitään. Siinä pörrätessä aloin jo hieman hätääntyä. Mitä jos sitä laavua ei löydy? Käännynkö takaisin autolle vai yövynkö taivasalla. Lähdin kiipeämään rannasta mäenpäälle ja samalla kuulin ääniä. Askelia ja puhetta, pian otsalampun valotkin ilmestyivät puiden takaa. Valot kuuluivat kahdellle miehelle, jotka olivat iltalenkikseen lähteneet katsomaan laavua. Huokasin helpotuksesta, mutta samalla ehdin jo harmitella mielessäni, etten nyt kuitenkaan saa yöpyä yksinäni. Sain varmistuksen, että he palaavat vielä yöksi kotiin. Laavu löytyi mäenpäältä.

Puuvaja oli lukittu. Voi prkle. Laavulla oli muutama mustunut herovoton märkä pölli. Lähdin risujen haku reissuun ja keräsin nipun kuusen "kuivia" alaoksia. Seuralaiseni lähti kotia kohti ja minä jäin pähkimään, että sytyttäisikö tuon nuotion niinkun oikein ilman laavusta löytyviä sanomalehtiä vai huijaisiko vähän. Muutaman minuutin äheltämisen jälkeen, lähes kaikki vippaskonstit oli käytetty, mutta tulta en vaan saanut aikaiseksi. Lisäksi aloin miettimiään, että mitäs sitten jos saisin risut palamaan (tai edes sanomalehden), niin mitäs sen jälkeen. Saisin todennäkoisemmin laavunkin palamaan kun ne märät puoliksi poltetut pöllit. Laavusta löytyi puoliksi poltettu ulkotuli. Sytytin sen. Se toi valoa, ruokaa siinä ei saanut valmistettua. Kömmin makuupussiin tyhjällä vatsalla.

Aamulla en jaksanut nousta. Enkä noussut. Kukaan ei ollut sanomassa, että nyt pitäisi. Torkuin yhteentoista asti. Yö oli sujunut ilman pelkotiloja ja reissu overall onnistunut. Olin tyytyväinen. Kamat kasaan ja samoja jälkiä kotia kohti. Paluumatka oli odotetusti lyhyempi.

Mari

Yöpymissaldo:
+1
1/100

Golfkentän siimeksessä

Nyt kun keväiset ilman ovat alkaneet helliä, lumet ovat sulaneet ja brasilialaisenkin jo viitsii viedä yöksi pihalle, suuntasimme laavuilemaan Asikkalaan Pasolanvuorelle. Laavu on Asikkalan Tallukkajalkojen, eli paikallisen Latu yhdistyksen ylläpitämä laavu, josta on upea näkymä Vesijärvelle (ja golf-kentälle ja omakotitaloalueelle). Laavu on siisti ja puita on ollut joka kerralla hyvin. Seuraa meillä on ollut kerran, muutamasta kyrsää kypsentävästä mopopojasta, mutta muuten laavulla on saanut olla omissa oloissaan.

Niinkuin useasti laavureissuillamme, myös tällä, ruuanlaitto oli suuressa roolissa. Retkikaverimme Ripe ja Mira hankkivat kaupasta lohta, perunoita ja kasviksia sekä kruunuksi, pullon valkoviiniä. Lohi kypsyi nuotion loimussa, perunat tuliterällä bensakeittimellä ja kasvikset folionyyteissä nuotiossa.

Ripellä on näppärä loimutuslauta, johon kuuluu laudat lohelle, kaukalo, johon rasva valuu sekä tuet. Laavulla lohta varten tarvitsi vain vuolla pienet puiset naulat, joilla lohi kiinnitetään lautoihin. Lohta siveltiin kypsymisen aikana suolavedellä, käyttäen sutina katajan oksaa. Käänsimme laudat vielä ylösalaisin kypymisen loppuvaiheessa ja kaadoimme kaukaloon valuneet rasvat kalan päälle.

Kasvisnyytit ovat nuotioruuan vakiokamaa. Tällä kertaa folioiden sisään päätyi paprikaa, sipulia, porkaanaa sekä pippurituorejuustoa. Ja perunavastaavana Markus loihti erinomaisia perunoita. Eikä maistunut lainkaan bensalle!

Pasolanvuoren laavu on melko pieni ja ahdas neljälle aikuiselle yöpyä, joten meillä oli mukana riippumatto. Ticket To The Moonin kahden hengen Moonhammock toi mukavat oltavat Ripelle ja Miralle, sillä loput me loput kolme änkeyimme tilavaan riippumattoon. Yöksi oli luvattu 13% todennäköisyys sateelle. Sade oli siis niin epätodennäköinen, että emme viitsineet edes virittää tarppia riippumaton ylle.

Ja niin saapui yö. Ringo keskittyi vahtaamaan jokaista varjoa ja rasahdusta riippumaton reunan yli ja Mari ja Markus laskemaan minuutteja, että yö pikkuhiljaa kääntyisi aamuksi. Kylmä viima tuntui ikävältä riippumaton pohjan läpi, vaikka välissä oli makuualusta sekä -pussi. Markuksella oli alkuyöstä liian kuuma, Marilla kylmä. Jalat sojottivat yläviistoon ja kokoajan oli joku raaja puuduksissa. Ja sitten se epätodennäköisin tapahtui: Ensin tuli vesikuuroja, sitten räntäkuuroja ja lopussa vielä raekuuro.

Sade oli niin epätodennäköistä, joten kun ensimmäinen kuuro alkoi, vedimme pelkästään tarpin peitoksi yllemme. Aamuyöstä kun vesi muuttui jääksi, Markus viritti tarpin paikoilleen. Sen jälkeen kaikki kolme taisi saada ensimmäistä kertaa yön aikana yli tunnin yhtäjaksoisen unen.

Hankintalistaan toinen Moonhammock!






Aamun pelasti, mikäs muukaan kuin herkullinen aamiainen. Pekonit tulille ja kananmunia perään. Illalta jääneet perunatkin saivat sydän- ja verisuonitauti -leiman, kun uppopaistoimme ne voissa. Ja sitten alkoi taas elämä voittaa.

Nyt kun kevät näytti todellisen puolensa, annamme sen ihan rauhassa helliä joitain muita. Markus pakenee perjantaina kevättä pohjoiseen, takaisin lumen pariin, Sarekin kansallispuistoon. Eli seuraavat jutut ottavatkin sitten takatalven.

Mari & Markus