Matkatee

Kesälomaa olisi vielä jäljellä. Minulla on yksi viikko elokuun alussa, siten että Markus paiskii samaan aikaan hommia. Hyvä näin, sillä olen jo pitkään haaveillut vaelluksesta yksin, muttei siihen oikein koskaan tunnu löytyvän sopivaa rakoa. Ihan yksin en matkaan lähde, vaan Ringo saa kuunnella höpinöitäni pitkin polkuja.

Haaveilin vaelluksesta hyvin pohjoisessa, mutta siirryin suunnitelmieni kanssa koko ajan etelämmäksi, koska en halunnut käyttää matkoihin niin paljoa aikaa. Tällä hetkellä suunnitelmat ovat jo niinkin etelässä kuin Virossa. Matkatee niminen vaellusreitti kulkee Viron laki kaakosta lounaaseen ja sillä on yhteensä mittaa 375 km. Koko lomaviikkoani en ajatellut Virossa viettää, joten ajatuksissani on kulkea reitti välillä Aegviidu-Oandu tai toisinpäin, yhteensä noin 75 km.

Reissu jännittää jo nyt monella tapaa. Ensinäkin lähteä nyt yksinään! Siinähän saattaa vaikka masentua kun ei ole juttuseuraa (Niin ja kaikki Etelä-Suomen kohteet hyllytin sen takia, että niissä on salee niin paljon populaa, ettei kuitenkaan saa yksin rauhassa mennä :p) Onneksi on Ringo, mutta se luo oman twistinsä reissun suunniteluun. Kuinka koiran kanssa sujuu laivamatka, Tallinnassa pitäisi pyörähtää eläinlääkärissä hoitamassa ekinokokkilääkkeet ja leimat passiin. Sitten hurtan kanssa pitäisi matkustaa vielä Viron päässäkin julkisilla, niin ja miten käyn ruokakaupassa Virossa koiran kanssa, vai saako niin edes tehdä?

Interwebsteristä on löytynyt onneksi paljon apuja niin reitin kohdalla, mutta myös koiran kanssa Viroon matkustamiseen liittyen. Olen nyt suunnitellut lähteäväni matkaan laivalla la aamuna, käyvän eläinlääkärin pakeilla heti Talliinnaan saapuessani (ekinokokkilääke on annettava max. 5vrk ennen Suomeen paluuta, kuitenkin 24 h ennen rajan ylitystä). Siitä sitten joko bussilla Oanduun tai junalla Aegviiduun ja reitille. Sitten itse vaelluksen olen ajatellut ottavan noin kolme päivää, siten että olisin tiistai iltapäivään mennessä takaisin Tallinnassa ja kotimatkalla.

Vielähän tässä on monta viikko aikaa suunnitella ja muuttaa suunnitelmaa.

Mari

Tämän kesän Tahkoamiset

Terkkusia Tahkolta! Kivaa oli. Osallistuin nyt toista kertaa Tahko mtb kahinoihin, joten eikö voida jo puhua perinteestä? Matkaa on vielä Suurmestariksi (kuten Ella) eli viisi kertaa Tahkon polkeneeksi ja vielä pidempi matka Vuorineuvokseksi (kuten Ville) eli kymmenen kertaa Tahkon polkeneeksi, mutta jotenkin oli konkarimpi olo, kun perjantai iltana kurvasimme Tahkon maisemiin. Jännitys oli kuitenkin vähintään yhtä kova kuin vuosi aiemmin. Nyt olin osallistumassa pidemmälle matkalle ja maastopyöräilystä on tullut vuoden aikana yksi rakkaimmista harrastuksistani, kun vielä viime vuonna olin vähän kokeilemassa, että olisikohan tämä mun juttu ollenkaan. Nyt ei siis sietäisi töpeksiä, ainakaan kauhean paljon.

Ellan kanssa hymy herkässä lähtöä odotellessa.

Lauantaiaamuna klo 10 oli lähtö. Sitten ei enää jännittänyt. Sitten vaan ajettiin, niin kovaa kun reisistä lähti. Ensimmäiset 15 km oli melkein pelkkää tietä. Poljin tieosuudet vauhdilla, sillä osasin odottaa jonossa köröttelyä polulla. Ja niin se polku ja jono siellä jo edessä siinsikin. Ja mä olin niin valmis siihen, mä luulin. 45 km "tuttu" reitti kääntyi oikealle ja minun 60 km reitti vasempaan. Se mitä en tiennyt oli, että kuinka kamala pätkä tuo 60 km matkalle kuuluva Kinahmi oli. Jonossa taluttaen ylämäkeä ja jonossa körötellen alamäkeä. Jonossa jälleen ylämäkeä ja sitten taas alamäkeä. Ei siinä ylämäessä mitään jos pääsisi vauhdilla alas, mutta jonossa alamäen köröttely kävi kututtamaan ja päätäkin alkoi särkemään ja olkapäätä kolottamaan...perkuti.

Kuva: Harri Puumalainen

Särkylääkettä naamariin ja eteenpäin. Kun reitti palasi takaisin samaksi 45 km kanssa myös mieliala koheni. Hittolainen, kohta jo puoliväli! Aurinko paistoi ja poluilla oli suorastaan huikeaa kruisailla menemään. Välillä höpöttelin kanssa kilpailijoiden kanssa mukavia, toisinaan kirosin yksinäni ääneen toinen toistaan hapottavampia ylämäkiä. Saatoinpa jonkun laulun pätkänkin lauleskella, kun kukaan ei (toivottavasti) ollut lähistöllä kuulemassa.

Kuva: Harri Puumalainen

Sitten edessä oli se pahin. Olin asettanut itselleni tavoitteen, että ajan kokonaisuudessaan El Grande eli Tahkovuoren päälle nouseva kisan loppunousun. Ja niin minä ajoin ja ajoin ja ajoin. Nousu tuntui kestävän ikuisesti, mutta kun lopulta huippu oli saavutettu, oli fiilis aivan huikea. Itku meinasi päästä ilon, helpotuksen ja kivun sekaisista fiiliksistä. Loppulaskussa en säästellyt. Tuntui niin upealta laskea aurinkoista rinnettä kaikkensa antaneena ja kuullen jo kisakeskuksen kuulutukset. Maalissa aikaan 4:32. Kaksi minuuttia yli tavoitteeni. Kaikki meni niin putkeen, etten voi kuin olla tyytyväinen.

Ella, Ville ja Mari

-Mari