Näytetään tekstit, joissa on tunniste reissut. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste reissut. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 17. elokuuta 2016

Etelän lomalla parhaan ystävän kanssa

...eli vaeltamassa Eestinmaalla koiran kanssa.

Matkamme alkoi lauantai aamuna heinäkuun lopussa. Markus jäi nukkumaan ja me hyppäsimme Ringon kanssa junaan. Lautalla Suomenlahden yli ja kymmeneen mennessä olimmekin jo Tallinnassa. Kävelimme Tiina Tometin pakeille matolääkkeitä varten. Aikaa varaamatta ja oliko kuudella eurolla Ringo sai lääkityksen kuntoon ja leiman passiin.
Ringo-Bane. Linda Linella pääsi koiran kanssa vaivattomasti Suomenlahden yli, mutta koppa vaadittiin naamariin.
Lounasta Ärrältä ja junalla Aegviiduun. Pelipaikoilla yhden aikaan. Reitti löytyi nopeasti ja iloinen seuerueemme lähti matkaan. Reitti alkoi metsätiellä. Innoissani odottelin, koska polku alkaa. Tie jatkui ja muuttui hiekkatieksi ja sitten taas metsätieksi, mutta polku ei vaan alkanut. Vastaan tuli pyöräilijöitä, autoja ja ohi painoi moottoripyöriä.....mitä sviidua! Missä on mun metsäpolut?!?
Reitillä oli helppo pysyä vähän kehnommallakin kartalla. Karttani oli suoraan RMK:n nettisivuilta tulostettu.
Suoraa tietä kameralinssin kantamattomiin.
Sitten se loppui. Se tie. Tilalle tuli suo ja pitkospuut. Voi sitä onnea ja iloa. Räpsin valokuvia kuin mistäkin luonnon ihmeestä. Reitti alkoi vaihdella metsäteiden ja polkujen välillä. Mieli kirkastui. Polulta luikerteli myös kyy altamme pois, muistuttaen, että kyypakkaus on jäänyt kotiin. Se olikin toinen näkemäni kyy tänä kesänä ja ikinä. Ringo käveli ohi.
Tien loppu ja pitkospuiden alku.
Jussin leirintäalue
Yöpymispaikalla, Jussin leirintäalueella ei ollut vielä ketään kun saavuimme. Ukkonen jyrisi ja juuri kun sain teltan pystyyn alkoi satamaan. Olimme molemmat melko väsyneitä päivän taivallukseen. Soitin Markukselle ja huomasin, että puhelimesta alkoi akkukin loppua. Laitoin puhelimen kiinni varavirtaan ja mitään ei tapahtunut. Voi perkuti! Suuri yllätys tämä ei ollut, sillä puhelin oli temppuillut latauspiuhojen kanssa, mutta pieni paniikki meinasi tulla. Puhelin oli laitettava kiinni ja akkua säästettävä siten, että jos oikea hätä tulee. Jussiin valui useampi porukka. Me viihdyimme omassa teltassa ja nukahdimme jo ennen yhdeksää.
Kaikkensa antanu karvapallo.
Sunnuntaina ukkosen jyrinä saatteli meidät matkaan. Aurinko paistoi ja ilma oli painostava, mutta vettä ei tullut. Koko reitin hienoin paikka tuli puolen päivän jälkeen vastaan, nimittäin Virusuo. Nousimme näköalatorniin katselemaan maisemia. Aurinko paistoi. Ihana fiilis.
Kaverikuva ensimmäisellä näköalatornilla.
Virusuon näköalatornilla kaverikuva onnistui jo paremmin.
Kolmelta tavoitimme Kalmeojan laavun ja samalla alkoi kaatosade. Jaoimme sateensuojan virolaismiehen kanssa, joka oli samalla reitillä pyörällä. Hänen matka kulki Oandusta, eli minun määränpäästäni, koko Matkateen halki Iklaan asti (375km). Yhdellä kertaa hän ei kuitenkaan koko reittiä ahnehtinut, vaan matka oli tarkoitus taittaa viikonloppu kerrallaan. Junalla aina perjantaina sinne, mihin edelliskerralla oli jäänyt. Oli kiva turista jonkun muun kuin koiran kanssa piiiitkästä aikaa.

Ensimmäiseltä sateelta vältyttiin, mutta yöpymispaikalle Nõmmeveskiin saavuttuamme olimme läpimärkiä. Lopen uupuneena soitin Markukselle ja tihrustin itkua. Olin niin väsynyt päivän yli 30 km rupeamasta ja jalkoja särki. Kun kuulin Markuksen äänen, puheesta ei meinannut tullut mitään. Markus totesi, että "kuulostaa siltä, että sulla on tosi kivaa siellä."
Moon niin loppu.
Nõmmeveskin leirintäalue oli kaunis yöpymispaikka joen varressa. Ruokaa kupoliin, pulahdus jokeen ja siitä telttaan, makuupussiin ja kirjan pariin. Ei enää surettanut.

Maanantaina reitti kulki metsäteiden ja polkujen lisäksi asutuksen läpi ja Viron maaseudulla. Ringo innostui kun näki tv:stä tuttuja lehmiä. Muutama kilometri ennen Võsun leirintäaluetta kohtasimme parinkymmenen hengen nuorten porukan, jonka seurassa kuljimme Võsuun asti. Jalkakivut ja rinkan paino unohtui heti kun sai juttuseuraa. Nuoret olivat kesäleirillä ja tänään heillä oli ohjelmassa päiväretki Võsuun. Võsussa söin lounaan vielä nuorten kanssa ja jatkoin matkaa Ringon kanssa kaksin. Edessä oli enää viimeinen 9 km rutistus Oanduun. Kuuden korvilla olimme perillä ja 75 km urakkamme oli takana. Olin ennen kaikkea helpottunut.

Tiistaina tutustuin vielä Oandun luontokeskukseen ja kävelimme pari kilometriä Altjan kylään, josta päivän ainoa bussivuoro lähtisi yhden aikaan. Olimme jo hyvissä ajoin Altjassa, joten ajan kuluksi kiersimme vielä Altjasta löytyvän luontopolun, joka kulki merenrantaan. Altjassa ei ollut edes kioskia, joten olin hyvin yllättynyt, kun luontopolun varrelta löytyi tönö, jossa vanha rouva myi käsitöitään. Hieman riskillä käytin vähäisiä käteisvarojani pannunaluseen, toivoen että loput riittäisi vielä bussilippuun.
Loppu hyvin kaikki hyvin. Pääsimme takaisin Tallinnaan, Suomeen ja Markuksen tykö. Ei ole yksin vaeltaminen minun juttu, mutta ei se nyt kauheaakaan ollut. Siitä vaan puuttuu jotain, kun sitä ei ole jakamassa kenenkään kanssa. Matkateetä en voi suositella vaelluskohteeksi jalkaisin kuljettavaksi, mutta pyörällä reitti voisi olla hyvinkin mukava. Kävellen reitti on vaan liian yksitoikkoinen ja välimatkat laavujen ja muiden pysähdyspaikkojen välillä liian pitkiä. Oli kivaa ja välillä vähemmmän kivaa, mutta tulihan tehtyä.

-Mari

maanantai 11. heinäkuuta 2016

Matkatee

Kesälomaa olisi vielä jäljellä. Minulla on yksi viikko elokuun alussa, siten että Markus paiskii samaan aikaan hommia. Hyvä näin, sillä olen jo pitkään haaveillut vaelluksesta yksin, muttei siihen oikein koskaan tunnu löytyvän sopivaa rakoa. Ihan yksin en matkaan lähde, vaan Ringo saa kuunnella höpinöitäni pitkin polkuja.
Haaveilin vaelluksesta hyvin pohjoisessa, mutta siirryin suunnitelmieni kanssa koko ajan etelämmäksi, koska en halunnut käyttää matkoihin niin paljoa aikaa. Tällä hetkellä suunnitelmat ovat jo niinkin etelässä kuin Virossa. Matkatee niminen vaellusreitti kulkee Viron laki kaakosta lounaaseen ja sillä on yhteensä mittaa 375 km. Koko lomaviikkoani en ajatellut Virossa viettää, joten ajatuksissani on kulkea reitti välillä Aegviidu-Oandu tai toisinpäin, yhteensä noin 75 km.

Reissu jännittää jo nyt monella tapaa. Ensinäkin lähteä nyt yksinään! Siinähän saattaa vaikka masentua kun ei ole juttuseuraa (Niin ja kaikki Etelä-Suomen kohteet hyllytin sen takia, että niissä on salee niin paljon populaa, ettei kuitenkaan saa yksin rauhassa mennä :p) Onneksi on Ringo, mutta se luo oman twistinsä reissun suunniteluun. Kuinka koiran kanssa sujuu laivamatka, Tallinnassa pitäisi pyörähtää eläinlääkärissä hoitamassa ekinokokkilääkkeet ja leimat passiin. Sitten hurtan kanssa pitäisi matkustaa vielä Viron päässäkin julkisilla, niin ja miten käyn ruokakaupassa Virossa koiran kanssa, vai saako niin edes tehdä?
Interwebsteristä on löytynyt onneksi paljon apuja niin reitin kohdalla, mutta myös koiran kanssa Viroon matkustamiseen liittyen. Olen nyt suunnitellut lähteäväni matkaan laivalla la aamuna, käyvän eläinlääkärin pakeilla heti Talliinnaan saapuessani (ekinokokkilääke on annettava max. 5vrk ennen Suomeen paluuta, kuitenkin 24 h ennen rajan ylitystä). Siitä sitten joko bussilla Oanduun tai junalla Aegviiduun ja reitille. Sitten itse vaelluksen olen ajatellut ottavan noin kolme päivää, siten että olisin tiistai iltapäivään mennessä takaisin Tallinnassa ja kotimatkalla.

Vielähän tässä on monta viikko aikaa suunnitella ja muuttaa suunnitelmaa.

Mari

sunnuntai 3. heinäkuuta 2016

Tämän kesän Tahkoamiset

Terkkusia Tahkolta! Kivaa oli. Osallistuin nyt toista kertaa Tahko mtb kahinoihin, joten eikö voida jo puhua perinteestä? Matkaa on vielä Suurmestariksi (kuten Ella) eli viisi kertaa Tahkon polkeneeksi ja vielä pidempi matka Vuorineuvokseksi (kuten Ville) eli kymmenen kertaa Tahkon polkeneeksi, mutta jotenkin oli konkarimpi olo, kun perjantai iltana kurvasimme Tahkon maisemiin. Jännitys oli kuitenkin vähintään yhtä kova kuin vuosi aiemmin. Nyt olin osallistumassa pidemmälle matkalle ja maastopyöräilystä on tullut vuoden aikana yksi rakkaimmista harrastuksistani, kun vielä viime vuonna olin vähän kokeilemassa, että olisikohan tämä mun juttu ollenkaan. Nyt ei siis sietäisi töpeksiä, ainakaan kauhean paljon.
Ellan kanssa hymy herkässä lähtöä odotellessa.
Lauantaiaamuna klo 10 oli lähtö. Sitten ei enää jännittänyt. Sitten vaan ajettiin, niin kovaa kun reisistä lähti. Ensimmäiset 15 km oli melkein pelkkää tietä. Poljin tieosuudet vauhdilla, sillä osasin odottaa jonossa köröttelyä polulla. Ja niin se polku ja jono siellä jo edessä siinsikin. Ja mä olin niin valmis siihen, mä luulin. 45 km "tuttu" reitti kääntyi oikealle ja minun 60 km reitti vasempaan. Se mitä en tiennyt oli, että kuinka kamala pätkä tuo 60 km matkalle kuuluva Kinahmi oli. Jonossa taluttaen ylämäkeä ja jonossa körötellen alamäkeä. Jonossa jälleen ylämäkeä ja sitten taas alamäkeä. Ei siinä ylämäessä mitään jos pääsisi vauhdilla alas, mutta jonossa alamäen köröttely kävi kututtamaan ja päätäkin alkoi särkemään ja olkapäätä kolottamaan...perkuti.

Kuva: Harri Puumalainen
Särkylääkettä naamariin ja eteenpäin. Kun reitti palasi takaisin samaksi 45 km kanssa myös mieliala koheni. Hittolainen, kohta jo puoliväli! Aurinko paistoi ja poluilla oli suorastaan huikeaa kruisailla menemään. Välillä höpöttelin kanssa kilpailijoiden kanssa mukavia, toisinaan kirosin yksinäni ääneen toinen toistaan hapottavampia ylämäkiä. Saatoinpa jonkun laulun pätkänkin lauleskella, kun kukaan ei (toivottavasti) ollut lähistöllä kuulemassa.

Kuva: Harri Puumalainen
Sitten edessä oli se pahin. Olin asettanut itselleni tavoitteen, että ajan kokonaisuudessaan El Grande eli Tahkovuoren päälle nouseva kisan loppunousun. Ja niin minä ajoin ja ajoin ja ajoin. Nousu tuntui kestävän ikuisesti, mutta kun lopulta huippu oli saavutettu, oli fiilis aivan huikea. Itku meinasi päästä ilon, helpotuksen ja kivun sekaisista fiiliksistä. Loppulaskussa en säästellyt. Tuntui niin upealta laskea aurinkoista rinnettä kaikkensa antaneena ja kuullen jo kisakeskuksen kuulutukset. Maalissa aikaan 4:32. Kaksi minuuttia yli tavoitteeni. Kaikki meni niin putkeen, etten voi kuin olla tyytyväinen.
Ella, Ville ja Mari

-Mari

tiistai 5. huhtikuuta 2016

Posio: Palotunturi

Lankalauantaiaamu alkoi ähisten. Kellä kremppasi selkä ja kellä koski lihaksiin. Putouksille ei ollut tänään asiaa, joten päätimme kokea Posiota muilla tavoin. Aamupäivästä ajelimme Posio Cityyn shoppailemaan ja rankan shoppailurupeaman ja kaupungin hälinässä pyörimisen jälkeen lähdimme rauhoittumaan luonnon rauhaan. Vuokramökkimme sijaitsi Länsi-Posiolla melko lähellä Korouomaa Pyyntölammen rannalla.
Makkarapaketti reppuun, reppu selkään, sukset jalkaan ja Palotunturille päin. Palotunturi on 391 m korkea tunturi ja alueen korkein kohta. Sen huipulla on autiotupa. Harmiksemme sää oli melko pilvinen, mutta kun metsä alkoi harventua ja nouseminen tasaantua, sumun seasta erottui myös tupa ja tiesimme löytäneemme perille.
Makkaranpaistotauko tuvalla. Lapin rieskaa, jonka sisällä pikkuinen bratwursti ja sinappia. Kannatti hiihtää ylös asti. Maria alkoi jo valmiiksi jännittämään alaspäin meno, kun ei tuo suksilla laskeminen vieläkään oikein leipälajilta tunnu. Tomia huoletti sama asia, mutta eri syistä. Hän oli kantanut suksien pohjassa kilotolkulla lunta ylös, kun nuoskalumi oli tarrannut pitoon. Vanhat suksihuoltajat eivät jääneet toimettomisksi, vaan Markus ja Tomi hieroivat kämpälle jääneistä kynttilän jämistä steariinia suksiensa pohjaan ja avot. Mari pärjäsi ilman.
Tunti ylös ja kymmenen minuttia alas. Niinhän se aina on ja ainoa joka pääsi alas asti ilman maakosketusta oli yllättäen Mari.

Mari ja Markus



sunnuntai 3. huhtikuuta 2016

Posio: Korouoma

Alkaa olla etelässä niin keväisen kaunista, että tuntuu pääsiäisen pohjoisen matkasta kuluneen jo pidempikin tovi. Vietimme pääsiäisen Posiolla ystävämme Tomin kanssa Korouoman jäätä kiipeillen ja  Posiolla hiihdellen.
Kiirastorstai menikin autossa istuen ja jäiden kimppuun pääsimme pitkänä perjantaina. Korouomaan oli tullut uudet hienot reitit ja opastukset. Ainakaan niitä ei muutama vuosi takaperin ollut. Kiersimme Koronjää -reittiä myötäpäivään Jaska Jokuselle. Tomi liidasi ylös ja niinhän siinä sitten kävi, että 60 metrinen köytemme oli liian lyhyt yläköysi ankkuria varten. Meistä kahdesta ei ollut liidaamaan, joten Tomi varmisti meidät ylhäältä.
Päätimme lähteä katsomaan, josko seuraava Mammutti-putous olisi sen verran matalampi, että köytemme riittäisi yläankkurin kautta takaisin alas. Mammutilla vesi solisi jään alla. Hieman hirvitti, ettei ontto jää vain tule alas. Saimme Mammutin vasempaan reunaan yläankkurin ja taas sitä kiivettiin. Naputtelu alkoi kuitenkin painamaan kiipeilyyn tottumattomiamme lihaksia ja pitkät putoukset tekivät tehtävänsä. Lähdimme kipuamaan rotkon pohjalta kohti autoa ja mökkiä.
Lankalauantaina raihnaiset ukot ja väsynyt eukko pitivät kiipeilystä välipäivän.

Ensimmäisenä pääsiäispäivänä lihakset palautuneena ja mieli virkeänä palasimme putouksille. Katselimme komeaa Ruskeavirtaa ja päätimme että seuraavan kerran kun palaamme tänne, on taitojen oltava sillä tolalla, että siitä mennään ylös. Nyt vain ihailimme ja jatkoimme matkaa Mammutille. Sunnuntain linja löytyi Mammutin oikeasta laidasta ja varmistus hoitui ylhäältä. Ja sieltä ne löytyikin, reissun onnistuneimmat nousut.
Marilla olisi hieman vyyhteämisen kanssa harjoittelemista.
Vaikka taidot ja kiipeilylihakset tuntuivat olevan vähän kadoksissa ja jäätä oli vähemmän kuin olimme olettaneet, kyllä kannatti taas istua takapuoli puuduksissa automatkat. Kyllä Korouoman putoukset ovat niin huikeat, että tulemme palaamaan.

Mari ja Markus

sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Kilpisjärvi 1000, kakkososa: Kurjuuden maksimointi

Torstai on toivoa täynnä! Vaikka aamu olikin sumuinen ja märkä, odotimme että tulevasta päivästä tulee vielä reissumme yksi mieleenpainuvimmista päivistä. Nyt oli edessä polkua, jota todennäköisesti pystyy oikeastikin juoksemaan, pitkä päivä matka ja huikeita huippuja, kuten Govddoskaisi.
Lähdimme juoksujalkaa matkaan, suunnaten ensin länteen Urtasvaaran huipulle. Matkalle osuisi kartan mukaan Urtashotelli. Tämä oli herättänyt meissä ihmetystä ja mietimme mikä tämä hotelli oikein olisi. Hymy levisi kasvoillemme, kun saavuimme kyseiselle hotellille ja uskaltauduimme sisään kämppään. Selvää oli, että ainakaan Metsähallitus ei kyseistä hotellia ylläpitänyt, mutta tunnelmaa ja historiaa kämppä oli pullollaan. Myöhemmin googleteltuamme, lähes poikkeuksetta Urtashotellia kuvailtiin legendaariseksi ja ei kyllä suotta! Ehdottomasti näkemisen arvoinen paikka.

Emme jääneet nauttimaan hotellin palveluista sen enempää vaan jatkoimme matkaa ja lähdimme nousemaan kohti Urtasvaaraa. Suuntasimme pientä järveä kohti, mutta mitä ylemmäksi pääsimme, sitä sumuisemmaksi keli kävi. Näkyvyys tipahti muutamiin kymmeniin metreihin, eikä järveä koskaan löytynyt. Tai ehkä kävelimme sen ohi tai sitten se oli kuivunut. Otimme varmemma maamerkin uudeksi suunnaksi; poroaita. Se kulki yhtenäisenä Suomen ja Norjan rajalla, joten sen pummaaminen olisi jo huomattavasti haastavampaa. Ensin löytyi poroaita ja sen avulla Urtasvaaran huippu (6). Päätimme jatkaa sumussa varmasti pelaten ja jatkoimme kulkua poroaitaa seuraten seuraavalle huipulle Marfevárrille. Kulku jatkui sankassa sumussa, tuulessa ja vesikuurojen saatteessa. Siitäkin huolimatta Martefvárrin huippu (7) löytyi melko helposti ja alas pääsimme tulemaan juoksujalkaa. Kaksi kolmasosaa päivän huipuista takana.
Kuudes huippu Urtasvaara.
Huikeat näkymät Marfevarrilta.
Kolmas huippu oli se hienoin ja korkein tähän mennessä. Lähdimme nousemaan Govddoskáisille loivaa luoteisrinnettä. Ylöspäin oli helppo mennä, vaikka näkyvyys oli olematon, sillä oikealla puolelle oli jyrkänne, joka muuttui jyrkemmäksi koko ajan. Kun pitää sen vain oikealla puolella niin huippu tulisi kyllä vastaaan. Ja niin se tulikin. Olimme kylmissämme ja väsyneitä, mutta niin helpottuneita ja jopa hieman epäuskoisia, että olimme onnistuneet tämän päivän huippujen kanssa kelistä huolimatta. Näkymät Govddoskáisilta (8) olisi varmasti olleet henkeäsalpaavat, jos jotain olisi nähnyt.

Paluun teltalle voisi hoitaa kahdella tavalla, joko menemällä samaa reitti mitä tultiinkin tai sitten oikaistaan itäpuolelta ja säästää niin ajassa kuin matkassa. Ja mehän oikaisimme. Karttaan oli merkitty yksi joki laskemaan huipulta alas ja tätä jokea seuraten pääsisi varmasti alas. Jatkoimme matkaa jyrkännettä seuraillen. Jokea ei vaan löytynyt, pieni puro kylläkin, mutta se laski niin jyrkästi, että päätimme muuttaa suunnitelmaa. Jatkoimme vielä pidemmälle ensin koiliseen, tarkoituksena etsiä pieni järvi, josta laskevaa jokea seuraten pääsisimme alas. Sekään vaan ei ollut niin helposti tehty kuin suunniteltu. Harhailimme tunturin päällä aikamme ja lopulta jouduimme myöntämään itsellemme, että olimme eksyneet. Ei tunturin päälle voi eksyä?!? Tai sitten voi. Molempien päässä alkoi pyörimään kaikki mahdolliset vaihtoehdot mitä voimme tehdä ja sitten myös että miten tässä voi käydä.

Olimme sumuisella huipulla, keskellä kivikkoa, vaatteet märkänä ja pelko alkoi hiipiä mieliimme. Arviointikyky heikkeni: kuljettua matkaa tai harhailuun käytettyä aikaa oli mahdoton sanoa, kompassikin todennäköisesti näytti väärin ja kartassa oli vääriä merkintöjä. Päätimme kuitenkin luottaa tuohon viheliäiseen kompassiin ja kulkea sen johdattamana itään niin kauan kunnes pääsemme pois. Se oli järkevä päätös se. Aikamme kuljettuamme rinne lopulta jyrkkeni oikeaan suuntaan ja kuulimme veden solinaa. Riemuissamme paikansimme joen ja laskeuduimme sitä seuraillen alas. Kun mäki lopulta loiveni kävely muuttui juoksuksi ja pian olimme jo teltan suojissa ja nukkumassa. Kyllä oli mieleenpainuva päivä, se on pakko myöntää.
Way out! Voittajafiilis.
Perjantai ei näyttäny kelien puolesta yhtään sen paremmalta. Onneksi tämä päivä oli varattu pelkkään siirtymään Haltin tuvan tuntumaan. Palasimme Kalottireitille ja pysähdyimme lounaalle Pihtususjärven tuvalle. Siellä tapasimme raumalaispariskunnan, joilla oli sama suunta. Mekin aloimme jo arpoa, että varmaankin olemme yötä tuvassa, sillä tuntui, että olisimme sen ansainneet. Ja kun kamatkin piti saada kuivaksi. Jatkoimme heidän edeltä tuvalle ja jäimme Haltin uudelle tuvalle. Tulet kamiinaan ja kamoja kuivumaan. Jonkin ajan kuluttua tuttumme Pihtsusjärveltä saavuttivat majan, kuitenkin jatkaen joen yli vanhalle tuvalle. Olimme tuvalla kahden.

Tuvalla hetken istuskeltuamme, kun osa vaatteistakin alkoi antaa jo kuivumisen merkkejä, päätimme vielä iltapuhteksi kipaista Gieddekohkan huipulle. Se kun vaikuttikin vielä niin helposti savutettavalta huipulta, korkeudesta huolimatta. Lenkkarit jalkaan ja myräkässä huippua kohti. Matka ylöspäin kesti ja kesti. Kivikko oli erittäin liukasta ja vesisateen sekä tuulen yhdistelmä lannistava. Gieddekohkan huippu (9) löytyi ja huiputuksen vielä kruunasi se että Markus onnistui kusemaan naamalleen. Markus oli kuullut, että Pata Degermanille oli käynyt vastaavanlailla yhdellä Etelänavan reissulla ja tuumannut, voisiko oikeasti niin käydä. Nyt hän joutui todistamaan tämän todeksi, kun kovassa myötätuulessa Markuksen kroppa ilmeisesti aiheutti sopivasti pyörteelle ja muutti näin tuulen suuntaa ikävin seurauksin. Matka alas tuntui vielä nousua pidemmältä.

Ei tarvinnut kahta kertaa mitettiä alammeko etsiä telttapaikkaa Haltin tuvan kivikkoisesta ympäristöstä. Yövyimme tuvassa ja jätimme huomiseen päätöksen, että jatkammeko leikkiä lainkaan vai suuntaammeko kohti autoa.
Osa 2 reitti. Yöpymispaikat merkattu punaisella pallolla ja huiput sinisellä, niiden käymisjärjestyksessä.

Mari & Markus

Yöpymissaldo:
+2
71/100