Tämän kesän Tahkoamiset

Terkkusia Tahkolta! Kivaa oli. Osallistuin nyt toista kertaa Tahko mtb kahinoihin, joten eikö voida jo puhua perinteestä? Matkaa on vielä Suurmestariksi (kuten Ella) eli viisi kertaa Tahkon polkeneeksi ja vielä pidempi matka Vuorineuvokseksi (kuten Ville) eli kymmenen kertaa Tahkon polkeneeksi, mutta jotenkin oli konkarimpi olo, kun perjantai iltana kurvasimme Tahkon maisemiin. Jännitys oli kuitenkin vähintään yhtä kova kuin vuosi aiemmin. Nyt olin osallistumassa pidemmälle matkalle ja maastopyöräilystä on tullut vuoden aikana yksi rakkaimmista harrastuksistani, kun vielä viime vuonna olin vähän kokeilemassa, että olisikohan tämä mun juttu ollenkaan. Nyt ei siis sietäisi töpeksiä, ainakaan kauhean paljon.

Ellan kanssa hymy herkässä lähtöä odotellessa.

Lauantaiaamuna klo 10 oli lähtö. Sitten ei enää jännittänyt. Sitten vaan ajettiin, niin kovaa kun reisistä lähti. Ensimmäiset 15 km oli melkein pelkkää tietä. Poljin tieosuudet vauhdilla, sillä osasin odottaa jonossa köröttelyä polulla. Ja niin se polku ja jono siellä jo edessä siinsikin. Ja mä olin niin valmis siihen, mä luulin. 45 km "tuttu" reitti kääntyi oikealle ja minun 60 km reitti vasempaan. Se mitä en tiennyt oli, että kuinka kamala pätkä tuo 60 km matkalle kuuluva Kinahmi oli. Jonossa taluttaen ylämäkeä ja jonossa körötellen alamäkeä. Jonossa jälleen ylämäkeä ja sitten taas alamäkeä. Ei siinä ylämäessä mitään jos pääsisi vauhdilla alas, mutta jonossa alamäen köröttely kävi kututtamaan ja päätäkin alkoi särkemään ja olkapäätä kolottamaan...perkuti.

Kuva: Harri Puumalainen

Särkylääkettä naamariin ja eteenpäin. Kun reitti palasi takaisin samaksi 45 km kanssa myös mieliala koheni. Hittolainen, kohta jo puoliväli! Aurinko paistoi ja poluilla oli suorastaan huikeaa kruisailla menemään. Välillä höpöttelin kanssa kilpailijoiden kanssa mukavia, toisinaan kirosin yksinäni ääneen toinen toistaan hapottavampia ylämäkiä. Saatoinpa jonkun laulun pätkänkin lauleskella, kun kukaan ei (toivottavasti) ollut lähistöllä kuulemassa.

Kuva: Harri Puumalainen

Sitten edessä oli se pahin. Olin asettanut itselleni tavoitteen, että ajan kokonaisuudessaan El Grande eli Tahkovuoren päälle nouseva kisan loppunousun. Ja niin minä ajoin ja ajoin ja ajoin. Nousu tuntui kestävän ikuisesti, mutta kun lopulta huippu oli saavutettu, oli fiilis aivan huikea. Itku meinasi päästä ilon, helpotuksen ja kivun sekaisista fiiliksistä. Loppulaskussa en säästellyt. Tuntui niin upealta laskea aurinkoista rinnettä kaikkensa antaneena ja kuullen jo kisakeskuksen kuulutukset. Maalissa aikaan 4:32. Kaksi minuuttia yli tavoitteeni. Kaikki meni niin putkeen, etten voi kuin olla tyytyväinen.

Ella, Ville ja Mari

-Mari

Tahko MTB

Ystävien painostuksen, maastopyöräilyinnostukseni ja perusyllytyshulluuteni seurauksena löysin itseni lauantai aamuna numerolappu maastopyörän tangolla parin tuhannen muun vastaavan hullun seurasta Tahkolta. Olin ilmoittautunut Tahko MTB:n 45km matkalle jo hyvissä ajoin keväällä, ettei sitten tule jänistettyä kun kesä koittaa. Kilometrejä on tullut sotkettua ympäri vuoden työmatkojen merkeissä, mutta maastolenkit ovat jääneet valitettavan vähälle. Ajattelin eihän se matka tapa, että sitten jos tuntuu pahalta niin ei vaan puske niin kovaa.

Saavuimme Tahkolle perjantai illasta ja yövyimme pe-la yön Rahasmäen laavun kupeessa, tulevan koitoksen reitin varrella. Rahasmäellä sijaitsee vanha kvartsiittilouhos, joka on sittemmin muuttunut kauniiksi lammeksi jylhien seinämineen. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen paikka. Seuraa meille piti noin suunnilleen miljardi hyttystä.

Hyttysistä huolimatta, hyvin nukutun yön jälkeen polkaisin matkaan. Ensimmäiset reilu 10 km oli pelkkää tietä ja siitä seurasi helpot ja kuivat polut. Ajattelin, että mikäs tässä polkiessa. Fiilis oli korkealla. Tämän vuoden kisasta oli povattu mutaista ja odotuksissa oli hitaammat kärkiajat. Tässä kohtaa ajattelin vielä että onneksi meni veikkailut vikaan.

Totuus alkoi kuitenkin pikkuhiljaa paljastua. Tieosuudet vähenivät ja polut muuttuivat teknisemmiksi ja sitten se mutakin tuli. Ja sille mudan määrälle ei ollut loppua. Pahin osuus oli noin 20km kohdalla, jolloin  lukuisten ajoyritysten ja mudassa rämpimisen jälkeen mieleeni heräsi kysymys että "mitä mä täällä oikein teen?" Markus oli huoltojoukoissa ja tämän ränkimisosuuden jälkeen kyseli fiilistä. Myönsin että vähän alkaa väsyttämään.

Ei auttanut uupua kun oli vielä yli puolet matkasta jäljellä. Väsymys kuitenkin vain kasvoi, reidet huusi hoosiannaa, päätä särki ja kilometrit hidastuivat. Onneksi kanssa pyöräilijät jaksoivat vääntää vitsiä ja tsempata toisilleen.

Reitin lopussa on ensin El Grandeksi nimetty 2,6 km mittainen nousu Tahkon päälle ja sen jälkeen 1,2 km ja yhteensä 150 korkeusmetriä alamäkeä. Selvitin El Granden puoliksi itkua vääntäen ja puoliksi nauraen omalle kurjuudelleni. Eniten nousussa hirvitti se, että tiesi että pahin on oikeastaan vasta edessä. Jyrkkä alamäki puisilla reisilä ja valmiiksi pelotellut mielikuvat siitä kuinka jäykkäperäsellä pyörällä todennäköisesti tulee vain tangon yli ko. laskussa.

Kuinka sitten kävikään. Kaikesta selvisin ja pikkasen alle neljään tuntiin, ilman ruhjeita ja jopa seitsemänneksi nopeimpana naisena sarjassani. Ei kai tässä voi olla muutakuin tyytyväinen ja alkaa suunnitella ensi vuoden kisastrategiaa.

Seuruemme nopein Ville, toiseksi nopein Ella, kolmanneksi nopein Mari ja aina-parhain-kaikessa Ringo.

-Mari

Yöpymissaldo:

+2

42/100