Tahko MTB

Ystävien painostuksen, maastopyöräilyinnostukseni ja perusyllytyshulluuteni seurauksena löysin itseni lauantai aamuna numerolappu maastopyörän tangolla parin tuhannen muun vastaavan hullun seurasta Tahkolta. Olin ilmoittautunut Tahko MTB:n 45km matkalle jo hyvissä ajoin keväällä, ettei sitten tule jänistettyä kun kesä koittaa. Kilometrejä on tullut sotkettua ympäri vuoden työmatkojen merkeissä, mutta maastolenkit ovat jääneet valitettavan vähälle. Ajattelin eihän se matka tapa, että sitten jos tuntuu pahalta niin ei vaan puske niin kovaa.

Saavuimme Tahkolle perjantai illasta ja yövyimme pe-la yön Rahasmäen laavun kupeessa, tulevan koitoksen reitin varrella. Rahasmäellä sijaitsee vanha kvartsiittilouhos, joka on sittemmin muuttunut kauniiksi lammeksi jylhien seinämineen. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen paikka. Seuraa meille piti noin suunnilleen miljardi hyttystä.

Hyttysistä huolimatta, hyvin nukutun yön jälkeen polkaisin matkaan. Ensimmäiset reilu 10 km oli pelkkää tietä ja siitä seurasi helpot ja kuivat polut. Ajattelin, että mikäs tässä polkiessa. Fiilis oli korkealla. Tämän vuoden kisasta oli povattu mutaista ja odotuksissa oli hitaammat kärkiajat. Tässä kohtaa ajattelin vielä että onneksi meni veikkailut vikaan.

Totuus alkoi kuitenkin pikkuhiljaa paljastua. Tieosuudet vähenivät ja polut muuttuivat teknisemmiksi ja sitten se mutakin tuli. Ja sille mudan määrälle ei ollut loppua. Pahin osuus oli noin 20km kohdalla, jolloin  lukuisten ajoyritysten ja mudassa rämpimisen jälkeen mieleeni heräsi kysymys että "mitä mä täällä oikein teen?" Markus oli huoltojoukoissa ja tämän ränkimisosuuden jälkeen kyseli fiilistä. Myönsin että vähän alkaa väsyttämään.

Ei auttanut uupua kun oli vielä yli puolet matkasta jäljellä. Väsymys kuitenkin vain kasvoi, reidet huusi hoosiannaa, päätä särki ja kilometrit hidastuivat. Onneksi kanssa pyöräilijät jaksoivat vääntää vitsiä ja tsempata toisilleen.

Reitin lopussa on ensin El Grandeksi nimetty 2,6 km mittainen nousu Tahkon päälle ja sen jälkeen 1,2 km ja yhteensä 150 korkeusmetriä alamäkeä. Selvitin El Granden puoliksi itkua vääntäen ja puoliksi nauraen omalle kurjuudelleni. Eniten nousussa hirvitti se, että tiesi että pahin on oikeastaan vasta edessä. Jyrkkä alamäki puisilla reisilä ja valmiiksi pelotellut mielikuvat siitä kuinka jäykkäperäsellä pyörällä todennäköisesti tulee vain tangon yli ko. laskussa.

Kuinka sitten kävikään. Kaikesta selvisin ja pikkasen alle neljään tuntiin, ilman ruhjeita ja jopa seitsemänneksi nopeimpana naisena sarjassani. Ei kai tässä voi olla muutakuin tyytyväinen ja alkaa suunnitella ensi vuoden kisastrategiaa.

Seuruemme nopein Ville, toiseksi nopein Ella, kolmanneksi nopein Mari ja aina-parhain-kaikessa Ringo.

-Mari

Yöpymissaldo:

+2

42/100