Tie pohjoiseen

Taasen koitti maanantai ja viikonlopun riennot vaihtuivat toisella meistä toimistotuoliin ja toisella koulun penkkiin. Viikonloppukin meni kyllä penkkiä kuluttaen, sillä kipaisimme pohjoisessa. Nyt oli Marin vuoro pinkoa ensimmäinen täysipitkä maratonmatka ja missäs muuallakaan sitä tekisi kuin 1000 km päässä kotoa Pyhällä. Ja tämä taas tarkoitti lukuisia tunteja autossa istuen, siivitettynä luokattomalla määrällä huonoja juttuja ja matkamusiikilla.

Lähdimme matkaan torstaina Marin selviydyttyä töistä ja lähdimme ajelemaan nelostietä pitkin pohjoiseen. Kovin pitkälle ei ollut tarkoituskaan ehtiä vaan ajatus oli pysähtyä johonkin mukavaan paikkaan telttailemaan ja nauttimaan aurinkoisesta illasta. Kurvasimme nelostieltä pois heti Keski-Suomen puolelle yllettyämme ja ajoimme Leivonmäen kansallispuistoon. Vajaan kilometrin päässä tiestä, johon jätimme auton, oli mukava nuotiopaikka Joutsniemi, jonne pistimme leiriksi. Leivonmäki, näin yhden yön kokemuksella vaikutti mukavalta ja helppokulkuiselta puistolta. Kaunista mäntymetsää ja ainakin Joutsniemessä oli mukava hiekkaranta, josta oli kiva pulahtaa iltauinille.

Aamulla matka jatkui ja jatkuikin aina Pyhälle asti. Haimme kisakeskuksesta liput ja laput ja vedimme navat täyteen pastaa. Arvoimme yöpymispaikan kanssa ja vaihtoehtoina oli Rykimäkeron kota tai Porolaavu. Rykimäkeroon olisi ollut noin kilometrin matka autolta. Reitti on myös pyörätuolille soveltuva, eli hyvin helppokulkuinen. Kodassa yöpyminen on sallittua. Hotellilta eli kisakeskuksesta olisi ollut vaan melko pitkä matka Rykimäkeroon, että valitsimme lähellä olevan Porolaavun. Porolaavu sijaitsi aivan kansallispuiston eteläreunalla.

Auto sai jätettyä muutaman kymmenen metrin päähän laavusta. Pystytimme teltan ennätysvauhdilla, siitä piti huolen tuhannet hyttyset jotka meitä piiritti. Siellä me sitten teltassa istuttuttiin ja Mari jännitti hulluna seuraavan aamun koitosta. Hyttyset valvoivat veren kiilto silmissään teltan ympärillä.

Porolaavun vieressä on myös porojen erotuspaikka

Aamulla siinä heräillessämme, kuulimme kun jokin jolkotteli teltan ohi. Mari mietti jo mielessääm että siellä ne kilpasiskot jo lämmittelee ja pinkoo metsässä hakien vähän tuntumaa kisaan. Ei ollut kilpasiskojen askelia ne vaan kaikesta päätelleen kaksi poroa siellä jolkotteli. Hetken päästä toinen poroista tuli ihmettelemään teltan vierustalle, juoksi taas pois ja palasi hieman uhmakkaammin ja tönäisi telttaa. Siinä kohtaa vielä nauratti, mutta kun toistamiseen poro juoksi pois teltan luota ja lähestyi kolmannen kerran kaverin kanssa laukalla, mieleen kyllä juolhati, että "ei kai ne nyt prkele päälle sieltä tule!" Ei tullut ei vaan laukka jatkui teltan ohi metsään. Tilanne ohi.

Sitten se koitti se koitos. Mari lähti yhdeksältä aamulla polulle lappu rinnassa ja Markus lähti tutustumaan Suomen suurimpaan kuruun. Isokuru on 220 metriä syvä, erittäin vaikuttava paikka, joka on ehdottomasti vierailemisen arvoinen kohde. Kurulle on helppo tehdä muutaman tunnin retki, eikä kummoisia varusteitakaan tarvitse, sillä koko reitti kulkee kävelysiltaa pitkin.

Kuuden ja puolen tunnin jälkeen Mari saapui maaliin. Onnellinen ja väsynyt maratoonari oli tyytyväinen tulokseensa ja valmis kotimatkalle. Onneksi Mari ei ollut kolmen nopeimman joukossa, niin palkinojen jakoa ei ollut tarvetta jäädä odottelemaan. Halusimme ajaa yöksi Hiisijärven hiekoille Ristijärvelle ja matkaa oli taitettavana vielä illalle noin viitisen tuntia.

6.32.17

Hiisijärven hiekat ovat seurausta hieman epäonnisesta yrityksestä laskea Hiisijärven vedenpintaa 1700-luvulla. Pinta saatiin kyllä laskemaan, mutta homma lähti vähän lapasesta ja veden pinta tipahti noin 14m. Tämä ei ollut mikään iloinen vahinko siihen aikaan, mutta tänä päivänä aukea hiekka-alue on varmasti Ristijärven suosituimpia nähtävyyksiä. Ja kyllä, voimme kompata, että kannatti ajaa. Alueella oli muutama teltta ja saman verran matkailuautoja, niin ja hyttysiä...

Seuraavana päivänä edessä oli vielä täysi päivä autossa istuen, mutta mukavaa vaihtelua oli, että kotimatka kulki vitostien kautta. Mietimme ääneen, että miksi ihmeessä ihminen itseään niin kiusaa menemällä sinne nelostielle ABC-highwaylle kun itäpuolelta pääsee niin paljon mukavammin.

Suomussalmen tilataideteos Hiljainen Kansa sai komean kaaren ylleen.

Parin viikon päästä taas tie kutsuu, kun kauan odotettu kesäloma alkaa ja vielä näillä näkymin suuntana on Kilpisjärvi. Olisipa ne hyttyset jo siihen mennessä kuukahtaneet.

Mari & Markus

Yöpymissaldo:
+6
59/100

Homman nimi ihan NUTS-Pallas

Terveystietolomakkeen kysymys numero 3. "Koetteko olevanne terve ja kykeneväinen osallistumaan 23km/ 55km / 125km polkujuoksukilpailuun?"

No mitäs tähän nyt vastaisi? Kaipa minä olen, mutta miksi ihmeessä juoksisin? Palataan ajassa taaksepäin, siihen hetkeen kun osallistuin ensimmäiseen polkujuoksukisaani Espoossa pidettävä BodomTrailiin keväällä 2014 . Tapahtumana hieno ja kokemuksena aivan hirveä. Kisa, joka kummittelee silloin tällöin vieläkin takaraivossa. Kisan jälkeen oli niin poikki, kipeä ja loppu. Hetki kisan jälkeen päätin kuitenkin ilmottautua täysipitkälle maastomaratonille Pyhätunturille.

Evästä matkan varrelle.

Oma polkujuoksu ura on edennyt simppelisti asteittain. Kisamatkat ovat olleet 21km, 43km, 21km ja viime viikonloppuna 55km rypistys. Varsin nousujohteisesti siis ja vieläkään en voisi kuvitella juoksevani täyttä maratonia asfaltilla.

Camelbak Circuit kisa setupissaan.

Mikä siinä maastossa nyt sitten viehättää, kun se on vaikeampaa ja raskaampaa juosta. Moni selittelee asiaa hienoilla maisemilla ja toiset pakenevat asfaltin aiheuttamaa kovaa tärähdystä pehmeämpään maaston. Oma mieli lepää kyllä luonnossa, mutta juostessa en voi kyllä rentoutumisesta puhua. Maisemiakaan ei tule katsottua, koska jatkuva juurien ja kivien tarkkailu aiheuttaa siihen hankaluuden, ellei sitten pysähdy hetkeksi. Miksi sitten?

Siinä missä maratoonari voittaa itsensä alittamalla edellisen PR:n (personal best) aikansa, polkujuoksussa minua kiinnostaa matka. Aika, ainakin tässä vaiheessa "uraa" on toissijainen asia. Intohimo siihen kuinka pitkän matkan sitä pystyy etenemään ja niiden omien rajojen hakeminen ovat minulle se juttu.

Mennäänpä varsinaiseen kisaan.

Kisan nimi on siis NUTS Pallas, jonka järjestää Northern Trail Ultra Service ja se on osa Buff Trail Tour-osakilpailua. Reitti juostaan hyvin perinteisessä Suomalaisessa tunturimaisemassa ja seurailee pääosin vaellusreittiä. Lähtö on Pallakselta ja kisa päättyy 55km päähän Hettaan. Oman gps-kellon mukaan matkalla kertei noin 1700metriä korkeuseroa ja kokonaisuudessa aikaa minulla meni 7 tuntia ja 23 minuuttia. Reittiprofiili näytti seuraavalta. (referenssiarvoissa on hieman heittoa, ei ihan noin korkealla käyty.)

Alkuun noustaa sitten hieman laskeudutaan ja taas noustaan. Tätä jatkui noin maratonin verran jonka jälkeen laskeuduttiin sora- ja asfalttiteille.  Maisemat ovat sanomattakin huikeat ja reitti on hieno. Ei liian tekninen ja pitkiä pitkospuitakin löytyy. Huoltopisteitä oli kaksi, noin puolessa välissä ja hieman viimeisen neljänneksen jälkeen.

Oma kisa meni suunnitellusti, mutta kaksi tapahtumaa aiheuttivat hieman mutkia matkaan. Ensimmäinen tapahtui hieman ennen ensimmäistä huoltopistettä. Alamäessä mentiin kovaa vauhtia ja varvas pääsi ottamaan kosketuksen kiven kanssa, josta seurasi kaatuaminen oikean olkapään ja päälaen kautta. Hetki meni ihmetellessä, mutta matka jatkui. Kaikki ei kuitenkaan ollut ihan kohdallaan. Huoltopisteelle mentiin hieman hoippuen ja siitä eteenpäin ei meinannut juoksusta tulla yhtään mitään. Olin tähän mennessä juossut kaima Markuksen kanssa samaa tahtia, mutta pyörähdyksen jälkeen alkoi tulla ongelmia. Tiputin vauhtia ja tein uuden gameplanin. Päätin edetä hitaasti noin 7min/km ja kävellä rauhallisesti kaikki ylämäet.

Onneksi tein näin, sillä se luultavimmin pelasti suorituksen. Markus meni menojaan ja minä jäin hakkaamaan päätä seinään sillä juoksu tuntui todella raskaalta. Halusin kävellä, mutta hoin päässäni, että "juokse kuinka hiljaa tahansa kunhan sitä voi edes jollain tasolla kutsua juoksuksi". Noin tunnin verran tuskailin ja katsoin kun porukkaa painoi ohitseni, kunnes noin 25km ennen maalia huomasin, että hei! eihän tämä nyt tunnukkaan enää niin pahalle". Siitä alkoi oman kisan parhaat hetket. 

Sitten iski seuraava ongelma. Noin 9 km ennen seuraavaa huoltopistettä juomapussi hörppäsi tyhjää. En oikeastaan tajunnut ongelmaa, sillä olin sen verran hyvillä fiiliksillä, että eteneminen kulki taas. Noin puolessa välissä viimeistä nousua kohti Pyhäkeroa jano alkoi kuteinkin kasvamaan. Selässä oli tyhjä juomapussi ja rintataskussa oli pullo, jonka pohjalla oli vielä hieman suolajuomaa. Hörppäsin viimeiset pohjat pullosta ja jatkoin matkaan. Nälkäkin alkoi tulla ja näkersin CliffBaria, joka ei meinannut upota ilman vettä. Samalla muistin, että mukana oli geelejä joissa oli valmiiksi nestettä. Otin nämä noin 15min välein toisista ja aloinkin olemaan jo Pyhäkeron päällä. 

Tästä alkoi kaikessa positivisuudessa alamäki. Laskeutuminen sujui rennolla askeleella ja hyvää vauhtia. Saavuin janoisena viimeiselle juottopisteelle. Kysäisin siinä herralta, joka täytti juomapullon ja juomarakon, että paljonkos oli matkaa jäljellä? Sain vastaukseksi 11km ja lähes kokonaan tietä. En ollut kovin innostunut siitä että loppu olisi tietä, sillä en kovin hyvä juoksemaan tasaisella. Vilkaisin kelloa ja hymyilytti sillä aika oli odotettua parempia. Yhdentoista kilometrin matkakaan ei kuulostanut enään miltään.

Viimeinen viidennes oli kuitenkin kaikkea muutakuin hauska. Etenin lähdes madonvauhtia, vaikka juostiin lähes tasaista hiekkatietä. Taas teki mieli kävellä, mutta koska juoksemaan oli tultu niin pakko se oli sillä mennä. Noin 3 kilometriä ennen maalia alkoi asvaltti ja kyynel meinasi tulla silmään. Oli kuuma ja kaikkiin paikkoihin sattui, mutta mieli oli virkeä. Matkalla maaliin sain kaverini Vesan kiinni ja juoksimme yhdessä punaistamattoa pitkin maaliviivan yli (melkein yhtämatkaa; Vesa sadasosan edellä).

Kaikin puolin hieno tapahtuman jonne haluan ensivuonna uudestaan jossa suunnitelmat sen mahdollistavat....tai toisaalta voisi harkita osallistumista NUTS Karhunkierrokseen, joka olisi sitten 80km koetus.

-Markus

Yöpymissaldo:

Markuksen yöt:

+1 teltassa kavereiden pihalla

+1 laavussa Artjärvellä

+1 Porkkalan niemessä työkavereiden kanssa

+2 Pallaksen yöt

Marin yöt:
+1 riippumatossa vanhempien pihassa
+1 pressun alla Nuuksiossa siskon kanssa

Yhteensä: 53/100

Bom-Bom-BodomTrail

Tänään ulkoiltiinkin hieman erilaisissa merkeissä, kuin on näissä blogipostauksissa on yleensä totuttu näkemään. Oli nimittäin se päivä vuodesta, kun polkujuoksu kausi polkaistiin ekalla kisalla käyntiin. Kisa oli nimeltään Bodom Trail, paikkana Espoon Pirttimäki. Tapahtuma järjestettiin nyt toista kertaa ja se on osa Buff Trail Touria, joka on Suomessa järjestettävä polkujuoksukisakiertue. Tapahtuma on erittäin suosittu ja tänä vuonna yli 900 henkeä lähti kiertämään reittiä. Kisa juostaan Nuuksion ja Pirttimäen väliin sijoittuvassa maastossa eli meille tutuissa lenkkimaastoissa, lähes takapihalla.

Osallistujamäärältään Bodom Trail on suurin Suomessa järjestättävä polkujuoksukisa. Pisin juostava matka on noin 21 km, eli puolimaratonin verran. Maaston teknisyys tekee reitistä haastavan.

Viime vuoden rankasta, mutta positiivisesta kokemuksesta jäi sen verran hyvä maku, että päätimme ilmottautua heti kun paikat tulivat myyntiin. Hyvä näin, sillä tapahtuma myytiin loppuun  nopealla aikataululla. Ilmoittautumisen jälkeen sitten tajusimme, että Marin maantiepuolimaraton, jonne oli myös paikka hankittuna, oli samalla viikolla. Mari siirrettiin huoltojoukkohin ja toinen lippu myytiin eteenpäin. Minä kuitenkin otin haasteen vastaan.

Viime vuodesta viisastuneena tuli harjoituskilometrejä hieman enemmän. Kuitenkin, koska kisa on näin alkukaudesta, niin pääse noita maastokilometrejä tulemaan hieman vähemmän. Niin kauan kun lähipolut ovat jäässä, ei maastoon tule juurikaan mentyä. Muutaman kunnon lenkin sai kuitenkin alle.

Reitti oli siis tuttu ja "turvallinen" (muutamat nilkkojen nyrjäytykset nähtiin). Bodom trail juostaan kahdessa osassa. Ensin oli 12 km mukavaa polkujuoksumaastoa. Aurinko paistoi, hymy oli herkässä ja meno oli mukavaa. Ensimmäisen kierroksen jälkeen juostaan maalialueen läpi ja juoksija voi valita, jättääkö juoksut siihen vai jatkaako toiselle noin 9 km mittaiselle kierrokselle. Olin tehnyt päätöksen jo etukäteen, joten matka jatkui ilman pohdintoja toiseen koitokseen. Jälkimmäisellä pätkällä meno muuttuikin paljon rankemmaksi. Oli kiviä, kantoja, kaatuneita puita, mutaa, suota, ylämäkiä ja jyrkkiä alamäkiä. Viime vuodesta viisastuneena osasin kuitenkin varautua tähän ja ensimmäiset 12 km tuli mentyä aika rauhallisesti, että voimia riitti vielä viimeiselle 9 km:lle.

Reitti oli merkitty erinomaisesti ja vaikka lähes kahden päivän sateet olivat muuttaneet muutamat kohdat aivan täydeksi mutavelliksi oli koko 21 km mukavaa juostavaa. Kokonaisuus oli oikein onnistunut ja fiilis maalissa erinomainen. Liekö onnistunut tahti vai alkaako kroppa pikkuhiljaa tottumaan juoksutouhuun, sillä kisan jälkeisistä fiiliksistä oikein nautti. Viime vuoden aika 2:44 parantui vain muutamalla minuutilla, mutta jälkifiilisten perusteella tämä loi uskoa tuleviin syksyn koitoksiin. Endorfiinihuuruissa päätin ilmoittautua mukaan jo buukatun Pyhän tunturimaratonin lisäksi myös Pallakselle, ensimmäiselle ultramatkalleni.

Koko tapahtumasta jäi hyvä fiilis ja voin suositella sitä lämpimästi. Tapahtuma on kasvanut kivasti ja tuote-esittelijöistä, myyntikojuja oli Pirttimäen kisakeskuksessa edellisvuotta enemmän. Tänä vuonna 12 km ja 21 km matkat olivat saaneet kylkeensä myös 6 km kuntosarjan, joten polkujuoksukisan makuun pääsee myös melko matalan kynnyksen kautta. Vielä ei onnistu ilmoittautua ensi vuoden kisaan, mutta kun voi, olen ensimmäisten joukossa ilmoittautumassa.

Markus

Yöpymissaldo:
Vappua vieteltiin Repovedellä, siitä hyvästä:
+4
31/100