Tie pohjoiseen

Taasen koitti maanantai ja viikonlopun riennot vaihtuivat toisella meistä toimistotuoliin ja toisella koulun penkkiin. Viikonloppukin meni kyllä penkkiä kuluttaen, sillä kipaisimme pohjoisessa. Nyt oli Marin vuoro pinkoa ensimmäinen täysipitkä maratonmatka ja missäs muuallakaan sitä tekisi kuin 1000 km päässä kotoa Pyhällä. Ja tämä taas tarkoitti lukuisia tunteja autossa istuen, siivitettynä luokattomalla määrällä huonoja juttuja ja matkamusiikilla.

Lähdimme matkaan torstaina Marin selviydyttyä töistä ja lähdimme ajelemaan nelostietä pitkin pohjoiseen. Kovin pitkälle ei ollut tarkoituskaan ehtiä vaan ajatus oli pysähtyä johonkin mukavaan paikkaan telttailemaan ja nauttimaan aurinkoisesta illasta. Kurvasimme nelostieltä pois heti Keski-Suomen puolelle yllettyämme ja ajoimme Leivonmäen kansallispuistoon. Vajaan kilometrin päässä tiestä, johon jätimme auton, oli mukava nuotiopaikka Joutsniemi, jonne pistimme leiriksi. Leivonmäki, näin yhden yön kokemuksella vaikutti mukavalta ja helppokulkuiselta puistolta. Kaunista mäntymetsää ja ainakin Joutsniemessä oli mukava hiekkaranta, josta oli kiva pulahtaa iltauinille.

Aamulla matka jatkui ja jatkuikin aina Pyhälle asti. Haimme kisakeskuksesta liput ja laput ja vedimme navat täyteen pastaa. Arvoimme yöpymispaikan kanssa ja vaihtoehtoina oli Rykimäkeron kota tai Porolaavu. Rykimäkeroon olisi ollut noin kilometrin matka autolta. Reitti on myös pyörätuolille soveltuva, eli hyvin helppokulkuinen. Kodassa yöpyminen on sallittua. Hotellilta eli kisakeskuksesta olisi ollut vaan melko pitkä matka Rykimäkeroon, että valitsimme lähellä olevan Porolaavun. Porolaavu sijaitsi aivan kansallispuiston eteläreunalla.

Auto sai jätettyä muutaman kymmenen metrin päähän laavusta. Pystytimme teltan ennätysvauhdilla, siitä piti huolen tuhannet hyttyset jotka meitä piiritti. Siellä me sitten teltassa istuttuttiin ja Mari jännitti hulluna seuraavan aamun koitosta. Hyttyset valvoivat veren kiilto silmissään teltan ympärillä.

Porolaavun vieressä on myös porojen erotuspaikka

Aamulla siinä heräillessämme, kuulimme kun jokin jolkotteli teltan ohi. Mari mietti jo mielessääm että siellä ne kilpasiskot jo lämmittelee ja pinkoo metsässä hakien vähän tuntumaa kisaan. Ei ollut kilpasiskojen askelia ne vaan kaikesta päätelleen kaksi poroa siellä jolkotteli. Hetken päästä toinen poroista tuli ihmettelemään teltan vierustalle, juoksi taas pois ja palasi hieman uhmakkaammin ja tönäisi telttaa. Siinä kohtaa vielä nauratti, mutta kun toistamiseen poro juoksi pois teltan luota ja lähestyi kolmannen kerran kaverin kanssa laukalla, mieleen kyllä juolhati, että "ei kai ne nyt prkele päälle sieltä tule!" Ei tullut ei vaan laukka jatkui teltan ohi metsään. Tilanne ohi.

Sitten se koitti se koitos. Mari lähti yhdeksältä aamulla polulle lappu rinnassa ja Markus lähti tutustumaan Suomen suurimpaan kuruun. Isokuru on 220 metriä syvä, erittäin vaikuttava paikka, joka on ehdottomasti vierailemisen arvoinen kohde. Kurulle on helppo tehdä muutaman tunnin retki, eikä kummoisia varusteitakaan tarvitse, sillä koko reitti kulkee kävelysiltaa pitkin.

Kuuden ja puolen tunnin jälkeen Mari saapui maaliin. Onnellinen ja väsynyt maratoonari oli tyytyväinen tulokseensa ja valmis kotimatkalle. Onneksi Mari ei ollut kolmen nopeimman joukossa, niin palkinojen jakoa ei ollut tarvetta jäädä odottelemaan. Halusimme ajaa yöksi Hiisijärven hiekoille Ristijärvelle ja matkaa oli taitettavana vielä illalle noin viitisen tuntia.

6.32.17

Hiisijärven hiekat ovat seurausta hieman epäonnisesta yrityksestä laskea Hiisijärven vedenpintaa 1700-luvulla. Pinta saatiin kyllä laskemaan, mutta homma lähti vähän lapasesta ja veden pinta tipahti noin 14m. Tämä ei ollut mikään iloinen vahinko siihen aikaan, mutta tänä päivänä aukea hiekka-alue on varmasti Ristijärven suosituimpia nähtävyyksiä. Ja kyllä, voimme kompata, että kannatti ajaa. Alueella oli muutama teltta ja saman verran matkailuautoja, niin ja hyttysiä...

Seuraavana päivänä edessä oli vielä täysi päivä autossa istuen, mutta mukavaa vaihtelua oli, että kotimatka kulki vitostien kautta. Mietimme ääneen, että miksi ihmeessä ihminen itseään niin kiusaa menemällä sinne nelostielle ABC-highwaylle kun itäpuolelta pääsee niin paljon mukavammin.

Suomussalmen tilataideteos Hiljainen Kansa sai komean kaaren ylleen.

Parin viikon päästä taas tie kutsuu, kun kauan odotettu kesäloma alkaa ja vielä näillä näkymin suuntana on Kilpisjärvi. Olisipa ne hyttyset jo siihen mennessä kuukahtaneet.

Mari & Markus

Yöpymissaldo:
+6
59/100

Suomen yli 1000m huiput

Nyt kun Sarekin reissun kamat alkavat olemaan paikoillaan, ajatukset täyttyvät jo seuraavista. Kesä on jo ihan kohta ja loma suunnitelmia pitäisi alkaa lyömään lukkoon. Loman ensimmäinen osio sai tänään päivämäärät ja kellon ajat, kun varasimme lennot Malagaan kesäkuulle. Espanjan reissu tulee toivottavasti olemaan semmoinen kiva kombo löhöilyä ja nautiskelua sekä treeniä ja ulkoilua.

Loput lomat olemme ajatelleet käyttää elokuun lopussa, mutta sen osalta suunnitelmat ovat olleet vielä auki. Ensin olimme lähdössä Lyngeniin, sitten Sarekiin, sitten Pohjois-Kalotille, sitten vielä Mont Blancille ennenkuin postiluukusta tipahti Latu ja Polku-lehti ja luettelo Suomen yli 1000m huipuista.  Niitä on yhteensä 15 kpl. Ja koska tämä kesä menee jo valmiiksi enemmän ja vähemmän juostessa, niin siitä se ajatus sitten lähti. Josko kävisi kaikki huiput läpi yhdellä reissulla, kevyillä kamoilla ja puolijuoksua.

Emme toki ole ensimmäiset, jotka ovat tällaisen päähän piston saaneet. Pekka Variksen reissukertomuksista löytyi vuodelta 2009 saman idean toteuttaminen. He kävivät kaikki huiput läpi viikossa pitkälti rinkka koko ajan selässä edeten huipulta huipulle. Me ajattelimme käyttää samoihin huppuihin toista viikkoa ja erillaista lähetymistapaa. Tuo rinkan kantaminen ei ole mitään meidän lempparipuuhaa, joten mieluummin vaeltaisimme kivalle paikalle ja pystyttäisimme siihen basecampin. Siitä voisimme sitten pinkoa huippuja läpi parin päivän aikana palaten aina illaksi teltalle, ehkä levätä yksi päivä ja siirtää koko sirkus sitten seuraavaan paikkaan. Basecampit siirtyisivät suunnilleen Kilpisjärvi-Halti reitin mukaisesti.

Huiput ovat jo ympyröity karttaan. Tulisi jo se kesä!

Yöpymissaldo:
La-su Nuuksion Haukkalammella
+2
27/100

Matka sinne missä tuhmia kuunnellaan. Osa II

Joulupukki ja Korvatunturi alustuksen jälkeen oli aika itse reissulle. Alkufiilistelyt luettavissa osasta I. Reissukavereiksi Korvatunturille lähti Ville, Juuso ja Elias. Loppiaistiistaina Mari tipautti minut Lahteen odottamaan starttia.

Tiistai-ilta meni jäitä poltellessa. Istuskelimme Juuson tukikohdassa ja odottelimme, että kello vaihtuisi seuraavan päivän puolelle, jotta matkanteon voisi aloittaa. Syy miksemme lähteneet heti oli simppeli, halusimme vierailla Haaparannassa matkan varrella. Eliaksella oli tarve kuoritakille, Ville tarvitsi pitkät kalsarit ja minä Fazerin Kina-karkkeja. Yhden aikaan yöllä auto starttasi.

Matka Savukoskelle kysyi istumalihaksia, sillä kaikkine taukoineen matka kesti melkein 16 tuntia. Vierailimme matkalla Haaparannan Haglöfs ja Naturkompaniet Outleteissa ja kaikki saivat mitä halusivatkin. Ruoka ja eväs puoli hoidettiin samalla reissulla Tornion Prismassa, muuten pysähdyimme pikku tauoille ja lounaalle Rovaniemen paikkeille. Eipä siinä mitään, meillä ei ollut kiire mihinkään.

Perillä eli Eliaksen Ukin lapinmökillä aloitimme mökin lämmityksen, ruokien valmistuksen sekä retkelle tarvittavien tavaroiden pakkaamisen sekä testaamisen. Ongelmia ilmeni heti; bensa-keittimen pumpussa oleva nahkainen "kuppi", jolla pumpataan paine polttoainepulloon oli päässyt ilmeisesti hieman kuivumaan ja repeämään. Tästä seurasi paineeton pullon ja ongelma.

Varaosaa ei ollut, mutta nopean analyysin jälkeen päättelimme Villen kanssa, että pumpun saisi korjattua asentamalla pienen muovisen prikan nahkakupin toiselle puolelle. Ville ryhtyi askartelemaan sellaista ja tovin kuluttua bensakeitin saatiin toiminta kuntoon.

Kun kamat alkoivat olla kasassa, alkoi suksien testailu. Arsenaalista löytyivät parit Madshusin tunturisukset, metsäsukset mallia SA-int ja OAC XCD:t. Latupohjana oli oletettavissa moottorikelkka reitti, joten kovin syvää kahlaamista ei olisi odotettavissa. Tavarat pakkasimme reppuihin ja yhteiset tavarat ahkioon.

Keskiviikko aamu sarasti ja olimme sopineet, että hiihtämään pitäisi päästä kello 11:00. Tovihan siinä sitten kuitenkin vierähti ennen kuin olimme pelipaikoilla Kemihaarassa ja lopulta seurueemme sivakoi kohti kairaa noin kello 12:30. Siinä vaiheessa aurinko olisi aloittanut jo laskunsa, mutta kun aurinko jo oli jo valmiiksi pysytellyt tiukan pilviverhon takana, ei siitäkään kannattanut murehtia. Taivaalta satoi jotain alijäähtyneen veden ja lumisateen sekoitusta ja pakkasta taisi olla muutama aste.

Hiihtomatkaa kertyi ensimmäiselle päivälle noin10km ja olimme Vieriharjun autiotuvalla jo hyvissä ajoin. Moottorikelkkauralla oli hieman lunta, mutta kova pohja teki etenemisestä vaivatonta ja mukavaa. Vieriharju on ehdottomasti hienoin autiotupa millä olen koskaan käynyt. Se on tilava ja hyvin kalustettu ja siellä on sauna. Aikamoisen herraskaisesti päästiin nukkumaan, kun jokaiselle oli oma patja talonpuolesta ja lähes parisänkyä vastaava tila missä pyöriä.

Ilta meni saunoessa ja ruuan parissa. Ruokana oli "bädänggiä", joka tällä kertaa sisälti riisiä, kanaa, vihanneksia. Kanat ja vihannekset oli etukäteen paistettu päätukikohdassa, joten nyt hommaksi jäi vain riisin keitto ja muiden osien lämmittäminen.

Seuraavana aamuna lähdettiinkin sitten itse pääetapille. Matkaa Korvatunturille Vieriharjulta on aikasta tarkalleen 15km. Noin 10km jälkeen saavutaan rajavyöhykkeelle, jossa liikkumiseen tarvitaan erikoislupa. Rajavyöhykkeeltä on palattava yöksi pois, joten minimissään 20km hiihtopäivään tuli varautua. Ohjeistuksessa on myös, että kulkijan tulee tehdä vielä erillinen ilmoitus päivystävälle rajavartialle, milloin on menossa rajavyöhykkeelle. Tämä kannattaa tehdä viimeistään Vieriharjulla, sillä siellä on vielä jonkinlainen kuuluvuus. Ville hoiti ilmoituksen ja saimme hyvät matkan toivotukset. Sukset jalkaan ja kohti Joulupukin maata. Pakkanen huiteli jossain -9 asteen tienoilla.

Keli oli erinomainen. Sopiva pikku pakkanen ja sen ei oletettu juurikaan nousevan. Tämä merkitsi myös tulevan telttayön kannalta hyvää. Hiihtelimme aikamme ja saavuimme rajavyöhykkeelle. Rajavyöhykkeelle saapumista ei voi olla huomaamatta. Keltaisia taluaja ja nauhoja ovat maat ja puut täynnä.

Rajavyöhykkeellä ei saa yöpyä, ei edes luvan kanssa. Lupaa kun ei heru. Jätimme siis ahkion odottamaan paluutamme. Otimme ruokailutarvikkeet sekä reput ja lähdimme kohti Korvatunturia. Matka oli ylämäkeä noin 5km. Sovimme, että syömme sitten huipulla.

Metsikkö jatkui ja puut alkoivat pienenemään, merkki siitä että huippua kohti mennään. Reitti kiertää aika pitkälle itään, ennenkuin tulee poroaidan luo ja seurailee sitä loivaan ylämäkeen kohti aidassa olevaa aukkoa. Aukon jälkeen alkaa loppusuora, missä noustaan hieman jyrkempi osuus kohti huippua. Missään vaiheessa ei tuntunut mitenkään ylivoimaisen pahalta, lukuun ottamatta viimeisiä nousumetrejä.

Huipulla tuli konkretisoitui sanonta "huipulla tuulee". Pikku pakkanen ei tuntunutkaan enää niin kivalta, kun se puhalsi 15m/s tuulen kanssa. Korvatunturin huipulla on vartiomiehen tupa, joten pamautimme suoraan sinne keittelemään sapuskat. Kävimme kuitenki ulkona ottamassa muutamia kuvia. Venäjän puoleinen huippu on jo Suomen mittapuulla näyttävän näköinen. Olisihan se kiva jos meltäkin löytyisi tuollaisia "mini-vuori". Ei auta kuin tyytyä näihin mitä on, ja onhan meillä on kuitenkin se oikea Joulupukki kun naapurissa asuu vain mikä lie Pakkasukko.

Pimeä hiipi kuin varkain ja huipulta laskettiin alas otsavalojen avulla. Juuso pääsi nauttimaan kunnon polvituntumasta, sillä otsavalon virta oli lähes kokonaan loppu. Mäki oli suhteellisen jyrkkä, joten lähes intuitiolla mentiin. Alas päästiin ilman kompurointi ja viisi kilometriä rajavyöhykkeelle menivät kuin siivillä.

Päästyämme takaisin Rajavyöhykeelle nappasimme ahkion mukaan ja jatkoimme matkaa vielä noin kilometrin verran, kunnes polun eteläpuolelta löytyi mukava leiripaikka. Tamppasimme suksilla telttoille pohjat ja annoimme niiden jäätyä hetken ennen telttojen pystytystä. Sillä aikaa kun toinen pari pystytti telttoja niin toiset tekivät ruokaa. Ruuan jälkeen olikin aika käydä nukkumaan.

Aamulla heräsimme lumisateeseen, joka ei tullut taivaalta. Telttojen räppänät olivat jääneet avaamatta riittävän tuuletuksen varmistamiseksi, joten hengityshöyry oli jäätynyt teltan sisäpinnoille. Pieni sisäinen lumisade ei haitannut, vaan herätti ripeästi. Pakkanen oli ehkä hieman noussut yön aikana ja ilma alkoi tuntua jo hieman kirpeältä. 

Edessä oli reissun lyhyin päivä. Kevyt 8-9km lenkki takaisin Vieriharjulle. Matkalla mietimme jo mahdollisuutta päiväunille ja että jatkaisimme matkaa takaisin Kemihaaraan vielä samaisena yönä. Toisena vaihtoehtona pohdimme myös Madotojan autiotupaa, joka olisi tarkoittanut 9km lisää lenkkiä päivälle. Pääsimme takaisin Vieriharjulle ja siihen me sitten myös jäimme. Pakkanen alkoi olla jo korkealla ja kämpän lämpömittari rupesi näyttämään jo lähelle -30 celciusta.

Koitti viimeisen päivän aamu. Unta oli otettu lähes kellon ympäri. Aamu sujui normikäytännöllä: puuroa, vettä, paikat kuntoon, puita ja kiehisiä seuraaville. Hieman ennen lähtöä kurkattiin pakkasmittaria ja se näytti noin -28 celsiusta. Se alkoi jo olemaan kylmän puoleista.

Hiihdimme kohti Kemihaara. Tänään oli minun ja Eliaksen vuoro vetää ahkiota ja aloitin ensimmäisellä vuorolla. Ahkion kiskominen sai kevyen hien pintaan, josta seurasi pieni pelko kohta koittavasta kylmästä. Siinä vaiheessa, kun vetovuoro vaihtuisi, hiki jäätyisi. Hieman alle puolessa välissä vaihdoimme vetäjää. Pitkiä taukoja ei pidetty koska kylmä tuli heti. 

Viimeisen poroaidan jälkeen saavuimme aukiolle ja saimme pilkahduksen aurinkoa. Samalla vastaan tuli kairaan suuntaava porukka. Heidän tarkoituksena oli myöskin mennä Korvatunturille. Turinat jäivät lyhyeksi, sillä nyt alkoi tuntua jo erittäin kylmältä. Jatkoimme viimeiselle neljännekselle pikapikaa.

Viimeisen kahden kilometrin kohdalla aloin tosissaan miettimään, mikähän tässä nyt on vikana. Sormet olivat aivan kohmeessa, eikä ne lämmennyt millään, nenän päätä kirveli ja ripset olivat aivan kuurassa. Huikkasin Eliakselle, joka veti ahkiota edelläni, että "olisikohan tuo pakkanen vähän kiristynyt".

Pääsimme takaisin Kemihaaraan. Matka oli tultu aikamoisella vauhdilla, keskivauhti oli noin 4,5km tunnissa. Ville oli hiihtänyt autolle hiukan edeltä ja minä tulin seuraavaksi. Auto ei startannut. Onneksemme Kemihaaran pariskunnalta löytyi laturi sekä auttamishalua. Samalla kun odottelimme että akkuun saataisiin virtaa,  nautiskelimme kahviossa pullaa ja kahvia. Samalla tuli puheeksi kylmä ilma. Kemihaaran emäntä vahvisti epäilymme, pakkanen oli kiristynyt -37 asteeseen.

Olin yllättynyt lukemasta. En koskaan ole ollut vastaavissa lukemissa tai saatikka hiihtänyt 10km tuollaisessa kylmyydessä. Kokemus oli huima ja paleltunut peukalonpää muistuttavat siitä varmasti vielä hetken aikaa. Retki oli kaikin puolin onnistunut, autokin saatiin käyntiin. Ei muuta kuin takaisin mökille, jossa sauna lämpesi ja loppuloma meni rattoisasti.

Markus

Yöpymissaldo:

+3

4/100

Lyngen 2014

Long time, no see. Long time no ABC…. Ei me ihan niin stadilaistuttu olla, mitä blogiaktiivisuus antaa ymmärtää, mutta kyllähän tuo kesä ja alkanut syksy on mennyt melkosen kiireisissä merkeissä, että vaikka olisi pöpelikköön ehtinyt niin tekstiä ei sitten muka ole ehtinyt, eli saanut aikaiseksi.

Nyt on kuitenkin jotakin ihan oikeasti kirjoittelun aihettakin, sillä lätkäsimme pienen loman poikasen Markuksen synttäreiden kunniaksi ja suhasimme Lyngeniin. Lyngen eli suomeksi Yykeä on Pohjois-Norjassa, lähellä Tromssaa sijaitseva niemimaa, joka on tunnettu Lyngenin alpeista, eli vuoristoisesta maisemastaan. Lyngen on erityisesti vapaalaskijoiden suosima alue, mutta matkailijoita saapuu lisäksi revontulien perässä kuin myös jääkiipeilemään ja muuten vain vuoria valloittamaan.

Me lähdimme Lyngeniin nollaamaan hektistä syksyä ja huiputtamaan jonkin Lyngenin sadoista hupuista. Mukaan reissuun lähti kaverimme Joel, jolla Lyngen tuntemusta löytyi jo toisen kymmenen reissun puolelta.

Pahinta ja kauheinta Pohjois-Norjassa on se, että sinne on niiiiiiin pitkä matka. Starttasimme tiistai iltana matkaan ja perillä olimme noin 14h myöhemmin. Kukaan ei ollu nukkunut kunnolla, vähän jokaisella jostain kolotti istuminen ja sitten edessä olikin parin kilometrin matka pelkkää ylämäkeä tulevaan base camppiimme Rottenvikvatnetin rantaan. Norjassa olikin kylmempi ja talvempi kuin olimme laskeskelleet. Vaatetta oli kyllä tarpeeksi, mutta samantien tajusimme, että kaasun kanssa ei paranisi hassailla, sillä juomavedetkin olisi lämmitettävä.

Ensimmäinen päivä meni alueeseen tutustuessa ja palellessa. Jopa Markus, joka ei koskaan missään valita kylmää, kirosi miten voikaan olla näin kylmä vaikka mittari näytti vain -1c. Kai oli väsymyksellä ja matkustamisella osansa asiaan. Uni tuli jo seitsemän jälkeen.

Torstaina keli oli upea. Aurinko pilkahteli ja tuulta ei ollut juuri lainkaan. Eikä tuntunut enään niin kylmältä tuo pikku pakkanenkaan. Lähdimme kokeilemaan kuinka ylös Store Kjostindeniä pääsisimme. Selvää oli, että huippu jäisi haaveeksi, mutta päätimme kiivetä koilisharjannetta niin pitkälle kuin päivää ja kanttia riittäisi.

Alempana Rottenvikbreen-jäätikön reunalla jänis ampaisi kolostaan ja lähti meitä karkuun. Se pyyhälsi ylös harjanteelle jatkaen matkaa harjanteen toiselle puolelle. Aikaa tuohon meni minuutti tai kaksi. Näytti niin kevyeltä, että se loi uskoa meihinkin…..ei…se oli osoitus siitä kumpi alueelle oikeasti kuuluu.

Nousimme harjannetta pitkin vajaaseen 1000 metriin. Aurinko tervehti meidät, nappasimme parit selfiet ja totesimme, että eiköhän tämä ollut tässä ja teimme uparit. Harjanteella liikkuminen köysistössä oli niin hidasta ja varmistaminen hankalaa tai jopa mahdotonta, että parempi näin. Muutama tunti alamäkeä ja ruuat tulille. Pelikortit olivat unohtuneet kotiin, joten ilta meni taskulampun ja kameran kanssa leikkien. Ei toki tylsää ajanvietettä tuokaan.

Perjantai aamuna heräsimme sateeseen. Teltan päälle oli kasaantunut lunta ja lisää tuli. Tai ei edes mitään heleää pakkaslunta vaan semmosta ihanaa räntää. Teltasta nouseminen ei oikein napannut, joten aamupala valmistui teltassa ja päivän viettäminen jatkui köysi- ja solmuharjoituksilla teltassa. Puoleen päivään mennessä, olimme saaneet tehtyä päätöksen ja lyötyä kamat kasaan ja lähdetty takaisin alas autolle.

Kurvasimme autolla Koppangeniin, joka on pieni kalastajakylä Lyngenin itärannikolla. Koppangenin jälkeen niemimaan ranta jatkuu pitkälti vuoren jyrkänteenä pohjoiseen asti. Kyläkin tuntuu ehkä hieman liioitellulta nimitykseltä paikalle, mutta kiva oli pyörähtää. Huikea jyrkänne teki olon pieneksi ja pongasimme pyöriäisiäkin.

Koppangenista matka jatkui Lyngseidettiin ja Magic Mountain Lodgelle. Joel oli ollut edellisellä kaudella lodgella töissä, joten kun keli näytti huonolta, hän laittoi tekstaria työkavereilleen ja varoitteli ja varmisteli tulostamme. Lodgella oli hyvin tilaa meille. Tähän aikaan vuodesta pääasiallisesti matkailijat tulevat bongaamaan revontulia. Keli oli pilvinen, joten revontulien metsästäjät joutuivat varmasti pettymään, mutta me olimme tyytyväisiä, sillä pääsimme viimein heittämään Yazzia, josta olimme jo reissun aikana useampaan otteeseen puhuneet.

Kotimatka alkoikin seuraavana aamuna jo kuuden aikaan ja seuraavat noin 17 h kului lukuisien stoppien, musavisojen ja nauramisen parissa. Että jos on pahinta tuo matka, niin onneksi hyvällä porukalla sekin voi olla ihan hauskaa.  Ja siinä ajassa ehti hyvin suunnitella jo seuraaavan reissun speksejä, joten ei hukkaan heitettyä aikaa tuokaan!