Lyngen 2014

Long time, no see. Long time no ABC…. Ei me ihan niin stadilaistuttu olla, mitä blogiaktiivisuus antaa ymmärtää, mutta kyllähän tuo kesä ja alkanut syksy on mennyt melkosen kiireisissä merkeissä, että vaikka olisi pöpelikköön ehtinyt niin tekstiä ei sitten muka ole ehtinyt, eli saanut aikaiseksi.

Nyt on kuitenkin jotakin ihan oikeasti kirjoittelun aihettakin, sillä lätkäsimme pienen loman poikasen Markuksen synttäreiden kunniaksi ja suhasimme Lyngeniin. Lyngen eli suomeksi Yykeä on Pohjois-Norjassa, lähellä Tromssaa sijaitseva niemimaa, joka on tunnettu Lyngenin alpeista, eli vuoristoisesta maisemastaan. Lyngen on erityisesti vapaalaskijoiden suosima alue, mutta matkailijoita saapuu lisäksi revontulien perässä kuin myös jääkiipeilemään ja muuten vain vuoria valloittamaan.

Me lähdimme Lyngeniin nollaamaan hektistä syksyä ja huiputtamaan jonkin Lyngenin sadoista hupuista. Mukaan reissuun lähti kaverimme Joel, jolla Lyngen tuntemusta löytyi jo toisen kymmenen reissun puolelta.

Pahinta ja kauheinta Pohjois-Norjassa on se, että sinne on niiiiiiin pitkä matka. Starttasimme tiistai iltana matkaan ja perillä olimme noin 14h myöhemmin. Kukaan ei ollu nukkunut kunnolla, vähän jokaisella jostain kolotti istuminen ja sitten edessä olikin parin kilometrin matka pelkkää ylämäkeä tulevaan base camppiimme Rottenvikvatnetin rantaan. Norjassa olikin kylmempi ja talvempi kuin olimme laskeskelleet. Vaatetta oli kyllä tarpeeksi, mutta samantien tajusimme, että kaasun kanssa ei paranisi hassailla, sillä juomavedetkin olisi lämmitettävä.

Ensimmäinen päivä meni alueeseen tutustuessa ja palellessa. Jopa Markus, joka ei koskaan missään valita kylmää, kirosi miten voikaan olla näin kylmä vaikka mittari näytti vain -1c. Kai oli väsymyksellä ja matkustamisella osansa asiaan. Uni tuli jo seitsemän jälkeen.

Torstaina keli oli upea. Aurinko pilkahteli ja tuulta ei ollut juuri lainkaan. Eikä tuntunut enään niin kylmältä tuo pikku pakkanenkaan. Lähdimme kokeilemaan kuinka ylös Store Kjostindeniä pääsisimme. Selvää oli, että huippu jäisi haaveeksi, mutta päätimme kiivetä koilisharjannetta niin pitkälle kuin päivää ja kanttia riittäisi.

Alempana Rottenvikbreen-jäätikön reunalla jänis ampaisi kolostaan ja lähti meitä karkuun. Se pyyhälsi ylös harjanteelle jatkaen matkaa harjanteen toiselle puolelle. Aikaa tuohon meni minuutti tai kaksi. Näytti niin kevyeltä, että se loi uskoa meihinkin…..ei…se oli osoitus siitä kumpi alueelle oikeasti kuuluu.

Nousimme harjannetta pitkin vajaaseen 1000 metriin. Aurinko tervehti meidät, nappasimme parit selfiet ja totesimme, että eiköhän tämä ollut tässä ja teimme uparit. Harjanteella liikkuminen köysistössä oli niin hidasta ja varmistaminen hankalaa tai jopa mahdotonta, että parempi näin. Muutama tunti alamäkeä ja ruuat tulille. Pelikortit olivat unohtuneet kotiin, joten ilta meni taskulampun ja kameran kanssa leikkien. Ei toki tylsää ajanvietettä tuokaan.

Perjantai aamuna heräsimme sateeseen. Teltan päälle oli kasaantunut lunta ja lisää tuli. Tai ei edes mitään heleää pakkaslunta vaan semmosta ihanaa räntää. Teltasta nouseminen ei oikein napannut, joten aamupala valmistui teltassa ja päivän viettäminen jatkui köysi- ja solmuharjoituksilla teltassa. Puoleen päivään mennessä, olimme saaneet tehtyä päätöksen ja lyötyä kamat kasaan ja lähdetty takaisin alas autolle.

Kurvasimme autolla Koppangeniin, joka on pieni kalastajakylä Lyngenin itärannikolla. Koppangenin jälkeen niemimaan ranta jatkuu pitkälti vuoren jyrkänteenä pohjoiseen asti. Kyläkin tuntuu ehkä hieman liioitellulta nimitykseltä paikalle, mutta kiva oli pyörähtää. Huikea jyrkänne teki olon pieneksi ja pongasimme pyöriäisiäkin.

Koppangenista matka jatkui Lyngseidettiin ja Magic Mountain Lodgelle. Joel oli ollut edellisellä kaudella lodgella töissä, joten kun keli näytti huonolta, hän laittoi tekstaria työkavereilleen ja varoitteli ja varmisteli tulostamme. Lodgella oli hyvin tilaa meille. Tähän aikaan vuodesta pääasiallisesti matkailijat tulevat bongaamaan revontulia. Keli oli pilvinen, joten revontulien metsästäjät joutuivat varmasti pettymään, mutta me olimme tyytyväisiä, sillä pääsimme viimein heittämään Yazzia, josta olimme jo reissun aikana useampaan otteeseen puhuneet.

Kotimatka alkoikin seuraavana aamuna jo kuuden aikaan ja seuraavat noin 17 h kului lukuisien stoppien, musavisojen ja nauramisen parissa. Että jos on pahinta tuo matka, niin onneksi hyvällä porukalla sekin voi olla ihan hauskaa.  Ja siinä ajassa ehti hyvin suunnitella jo seuraaavan reissun speksejä, joten ei hukkaan heitettyä aikaa tuokaan!