Homman nimi ihan NUTS-Pallas

Terveystietolomakkeen kysymys numero 3. "Koetteko olevanne terve ja kykeneväinen osallistumaan 23km/ 55km / 125km polkujuoksukilpailuun?"

No mitäs tähän nyt vastaisi? Kaipa minä olen, mutta miksi ihmeessä juoksisin? Palataan ajassa taaksepäin, siihen hetkeen kun osallistuin ensimmäiseen polkujuoksukisaani Espoossa pidettävä BodomTrailiin keväällä 2014 . Tapahtumana hieno ja kokemuksena aivan hirveä. Kisa, joka kummittelee silloin tällöin vieläkin takaraivossa. Kisan jälkeen oli niin poikki, kipeä ja loppu. Hetki kisan jälkeen päätin kuitenkin ilmottautua täysipitkälle maastomaratonille Pyhätunturille.

Evästä matkan varrelle.

Oma polkujuoksu ura on edennyt simppelisti asteittain. Kisamatkat ovat olleet 21km, 43km, 21km ja viime viikonloppuna 55km rypistys. Varsin nousujohteisesti siis ja vieläkään en voisi kuvitella juoksevani täyttä maratonia asfaltilla.

Camelbak Circuit kisa setupissaan.

Mikä siinä maastossa nyt sitten viehättää, kun se on vaikeampaa ja raskaampaa juosta. Moni selittelee asiaa hienoilla maisemilla ja toiset pakenevat asfaltin aiheuttamaa kovaa tärähdystä pehmeämpään maaston. Oma mieli lepää kyllä luonnossa, mutta juostessa en voi kyllä rentoutumisesta puhua. Maisemiakaan ei tule katsottua, koska jatkuva juurien ja kivien tarkkailu aiheuttaa siihen hankaluuden, ellei sitten pysähdy hetkeksi. Miksi sitten?

Siinä missä maratoonari voittaa itsensä alittamalla edellisen PR:n (personal best) aikansa, polkujuoksussa minua kiinnostaa matka. Aika, ainakin tässä vaiheessa "uraa" on toissijainen asia. Intohimo siihen kuinka pitkän matkan sitä pystyy etenemään ja niiden omien rajojen hakeminen ovat minulle se juttu.

Mennäänpä varsinaiseen kisaan.

Kisan nimi on siis NUTS Pallas, jonka järjestää Northern Trail Ultra Service ja se on osa Buff Trail Tour-osakilpailua. Reitti juostaan hyvin perinteisessä Suomalaisessa tunturimaisemassa ja seurailee pääosin vaellusreittiä. Lähtö on Pallakselta ja kisa päättyy 55km päähän Hettaan. Oman gps-kellon mukaan matkalla kertei noin 1700metriä korkeuseroa ja kokonaisuudessa aikaa minulla meni 7 tuntia ja 23 minuuttia. Reittiprofiili näytti seuraavalta. (referenssiarvoissa on hieman heittoa, ei ihan noin korkealla käyty.)

Alkuun noustaa sitten hieman laskeudutaan ja taas noustaan. Tätä jatkui noin maratonin verran jonka jälkeen laskeuduttiin sora- ja asfalttiteille.  Maisemat ovat sanomattakin huikeat ja reitti on hieno. Ei liian tekninen ja pitkiä pitkospuitakin löytyy. Huoltopisteitä oli kaksi, noin puolessa välissä ja hieman viimeisen neljänneksen jälkeen.

Oma kisa meni suunnitellusti, mutta kaksi tapahtumaa aiheuttivat hieman mutkia matkaan. Ensimmäinen tapahtui hieman ennen ensimmäistä huoltopistettä. Alamäessä mentiin kovaa vauhtia ja varvas pääsi ottamaan kosketuksen kiven kanssa, josta seurasi kaatuaminen oikean olkapään ja päälaen kautta. Hetki meni ihmetellessä, mutta matka jatkui. Kaikki ei kuitenkaan ollut ihan kohdallaan. Huoltopisteelle mentiin hieman hoippuen ja siitä eteenpäin ei meinannut juoksusta tulla yhtään mitään. Olin tähän mennessä juossut kaima Markuksen kanssa samaa tahtia, mutta pyörähdyksen jälkeen alkoi tulla ongelmia. Tiputin vauhtia ja tein uuden gameplanin. Päätin edetä hitaasti noin 7min/km ja kävellä rauhallisesti kaikki ylämäet.

Onneksi tein näin, sillä se luultavimmin pelasti suorituksen. Markus meni menojaan ja minä jäin hakkaamaan päätä seinään sillä juoksu tuntui todella raskaalta. Halusin kävellä, mutta hoin päässäni, että "juokse kuinka hiljaa tahansa kunhan sitä voi edes jollain tasolla kutsua juoksuksi". Noin tunnin verran tuskailin ja katsoin kun porukkaa painoi ohitseni, kunnes noin 25km ennen maalia huomasin, että hei! eihän tämä nyt tunnukkaan enää niin pahalle". Siitä alkoi oman kisan parhaat hetket. 

Sitten iski seuraava ongelma. Noin 9 km ennen seuraavaa huoltopistettä juomapussi hörppäsi tyhjää. En oikeastaan tajunnut ongelmaa, sillä olin sen verran hyvillä fiiliksillä, että eteneminen kulki taas. Noin puolessa välissä viimeistä nousua kohti Pyhäkeroa jano alkoi kuteinkin kasvamaan. Selässä oli tyhjä juomapussi ja rintataskussa oli pullo, jonka pohjalla oli vielä hieman suolajuomaa. Hörppäsin viimeiset pohjat pullosta ja jatkoin matkaan. Nälkäkin alkoi tulla ja näkersin CliffBaria, joka ei meinannut upota ilman vettä. Samalla muistin, että mukana oli geelejä joissa oli valmiiksi nestettä. Otin nämä noin 15min välein toisista ja aloinkin olemaan jo Pyhäkeron päällä. 

Tästä alkoi kaikessa positivisuudessa alamäki. Laskeutuminen sujui rennolla askeleella ja hyvää vauhtia. Saavuin janoisena viimeiselle juottopisteelle. Kysäisin siinä herralta, joka täytti juomapullon ja juomarakon, että paljonkos oli matkaa jäljellä? Sain vastaukseksi 11km ja lähes kokonaan tietä. En ollut kovin innostunut siitä että loppu olisi tietä, sillä en kovin hyvä juoksemaan tasaisella. Vilkaisin kelloa ja hymyilytti sillä aika oli odotettua parempia. Yhdentoista kilometrin matkakaan ei kuulostanut enään miltään.

Viimeinen viidennes oli kuitenkin kaikkea muutakuin hauska. Etenin lähdes madonvauhtia, vaikka juostiin lähes tasaista hiekkatietä. Taas teki mieli kävellä, mutta koska juoksemaan oli tultu niin pakko se oli sillä mennä. Noin 3 kilometriä ennen maalia alkoi asvaltti ja kyynel meinasi tulla silmään. Oli kuuma ja kaikkiin paikkoihin sattui, mutta mieli oli virkeä. Matkalla maaliin sain kaverini Vesan kiinni ja juoksimme yhdessä punaistamattoa pitkin maaliviivan yli (melkein yhtämatkaa; Vesa sadasosan edellä).

Kaikin puolin hieno tapahtuman jonne haluan ensivuonna uudestaan jossa suunnitelmat sen mahdollistavat....tai toisaalta voisi harkita osallistumista NUTS Karhunkierrokseen, joka olisi sitten 80km koetus.

-Markus

Yöpymissaldo:

Markuksen yöt:

+1 teltassa kavereiden pihalla

+1 laavussa Artjärvellä

+1 Porkkalan niemessä työkavereiden kanssa

+2 Pallaksen yöt

Marin yöt:
+1 riippumatossa vanhempien pihassa
+1 pressun alla Nuuksiossa siskon kanssa

Yhteensä: 53/100

Pämmi 2015

Vesille vei taas tieni. Tällä kertaa kutsuin itse itseni ystäviemme ChaoX veneelle ja sain luvan tulla Ringon kanssa mukaan siitäkin huolimatta, että edessä oli Tehin Pursiseura Ry:n järjestämä Päijätsalon Purjehdus -kilpailu. Kisamiehistöön kuului Ville, Juuso, Antti, minä ja laivakoira Ringo. Lähdimme purjehtimaan perjantai illasta kohti kilpailupaikkaa Suopeltoa ja saavuimme pelipaikoille vasta puolen yön jälkeen. Laitoimme vielä murkinaa ja juonimme salaista kilpailustrategiaa, jossa minun tehtävä oli toimia pianistina.

Laivakoira vahtii, että ruoka valmistuu oikein.

Spinnu eli spinaakkeri

Aamulla Ville kävi kipparikokouksessa ja palasi veneelle mitali kourassa. Hyvä alku kilpailupäivälle!  Edessä oli matkakilpailu, joka tarkoitti 22 mailin purjehdusta. Startti oli klo 11.00 ja varsinkin tällaiselle kokeneelle epäpurjehtijalle tuo oli erittäin jännittävä. Purkkarit pyörivät ympyrää pienessä kasassa ja odottivat, että kello pyörähtäisi yli yhdentoista, että lähtöviivan saisi ylittää. Pianistina vastuullani oli nostimet tai nostimia tai ainakin osa niistä köysistä oli nostimia.... Vaikka en ensimmäistä kertaa veneessä ollut ja osaan paljolti purjehdukseen liittyviä termejä, niin meinasi mennä sormi suuhun. Oli oikein huvittavaa, kun itsekin oikein kuuli, kuinka aivoissa lähti rattaat käyntiin, kun käsky esimerkiksi ylägaijan kiristämisestä kävi.

Hauskaa riitti niin kauan kun sitä riitti. Ensin iski väsy ja pääkipu, jota yritin lievittää päikkäreillä ja sitten heitinkin multicolor-sylkeä laidan yli. Harmitti. Harmitti, koska en koskaan yleensä tule merisairaaksi, krapulaakaan ei ollut riittäviä perusteita ja koska kuka nyt tästä kokeneesta miehistöstä voisi paikata minua vaativassa pianistin tehtävässäni. Selvisimme maaliin asti ja minä jatkoin uniani.

Seuraavana päivänä oli edessä ratakisa. Nyt puhkuin intoa ja olin valmistautunut hyvittämään edellispäivän osallistumattomuuteni. Jälleen sama jännitys lähdössä ja me oltiin niin lähellä saada ihan huikeen hyvä lähtö! Mutta se lähtöportin leveys sitten vaan loppu kesken....

Ratakisa oli paljon nopea tempoisempi ja toistoja purjeiden nykimisestä ylös ja alas oli paljon. Alkoi termit tulla tutuiksi ja hiki pintaa purjeita nykiessä. Aina jos mokasi, niin kaverit meni ohi. Ja me mokattiin silleen, että seurauksena spinnuun (eli spinaakkeriin, eli myötätuulessa käytettävään pallomaiseen purjeeseen) tuli reikä eikä sitä uskaltanut enään sitä myötä käyttää. Vauhti ja mieliala kokivat kolauksen.

Ihan ei voitto irronnut tällä kertaa, mutta huikea kokemus silti. Oli se kisa kuin kisa niin heti se tuo semmoista kivaa jännitystä ja yrittämistä tekemiseen. Satamassa vannotin, että minut on joku vuosi otettava Päijänne-purjehdukselle mukaan.

Loppuun vielä lyhyt videopätkä lauantain matkakisasta:

-Mari

Yöpymissaldo:
+2 (nukuin kannelle, koska veneen sisällä nukkumista ei lasketa)
46/100

24h risteily Itämerellä

Vesille vei viikonloppumme. Olimme antaneet ystävillemme häälahjaksi Itämeren risteilyn ja melkein vuosi häiden jälkeen buukkasimme matkan ja lähdimme aalloille. Rakastavaiset halusivat omat hytit ja sama päti meihin. Varasimme jokaiselle oman kajakin Natura Vivan nettisivujen kautta. Samaisten sivujen kautta saimme suunniteltua reitin, lounaspaikan sekä yöpymispaikan. Melko kattavat sivut siis.

Lähtö oli Vuosaaresta lauantaiaamuna klo 10.00 ja suuntasimme kohti itää ja Kahvila Kampelaa. Olimme tehneet matkan suunnittelussa pienoisen virheen ja olettaneet että matka Kampelalle ottaisi lähemmäs kolme tuntia, mutta tämä olikin ollut edestakaisen matkan arvio. Onneksi keli suosi, joten pistimme kajakit parkkiin ja loikoilimme rantakallioilla ja herättelimme ruokahalua.

Kahvila Kampela on kuuluisa lohikeitostaan, eikä suotta! Ihania isoja lohenpaloja kermassa, namskis. Jälkkäriksi pannukakkua ja kahvia ja mahat pinkeinä jatkoimme matkaa. Yöpaikaksi olimme valinneet Pikku Leikosaaren. Aurinko paistoi ja melominen maistui, joten kiersimme Satamasaaren ja Ison Villasaaren kautta kierroksen ja yltyvän tuulen saattelemana saavuimme Pikku Leikosaareen.

Pikku-Leikosaari on Uudenmaan virkistyalue yhdistyksen ylläpitämä virkistysalue, jossa on useita nuotiopaikkoja, sauna ja huussi. Rannat ovat laakeita kallioita. Olimme varanneet mukaan omat puut ja runsaasti makeaa vettä, ettei vaan jäisi saunominen siitä kiinni. Sauna olikin jo lämpösenä ja nuotiopaikoilla väkeä. Puita oli pölleissä, saha ja kirves löytyi, huussissa oli wc-paperia ja saunassakin tynnyritolkulla makeaa vettä. Palvelut siis aivan kohdallaan. Saunoimme ja valmistimme illallisen ja nautiskelimme. Saari hiljeni iltaa kohti, mutta muitakin yöpyjiä jäi saarelle.

Heräsimme aamulla melko aikaisin, joten ehdimme meloa vielä mutkien kautta takaisin rantaan. Tuuli oli tyyntynyt ja aurinko paistoi. Meloimme Villingin pohjoisrantaa pitkin Jollakselle ja Villaluotojen kautta takaisin Natura Vivalle. Ei olisi onnistuneempi reissu voinut olla.

-Mari & Markus

Yöpymissaldo:
+2
44/100

Jos metsään haluat mennä nyt

Olemme usein keskenämme pohtinnet, että vaikka kuinka suomalaiset pitävät suurimpana matkailuvalttinaan pohjoista luontooan, niin silti sitä hommaa ei oikein olla osattu tuotteistaa, niinkun meidän mielestä oikein. Varsinkin kun ulkomaalaisten turistien lisäksi myös me suomalaiset haluaisimme kokea sitä luontoa vähän helpommin ja jopa ihan rahaa vastaan. Tästä yleistyksestä voidaan suoraan poislukea Lapin laskettelukeskukset, jotka ovat tuotteistaneet safarinsa ym. elämysmatkailunsa loistavasti, mutta joka ehkä monesta luontoon kaipaavasta tuntuu jo vähän liiankin kaupallisilta.
Tähän samaan asiaan puuttui Yle jutussaan "Suomalaiset haluavat helpompia luontokokemuksia". Kaikki suomalaiset luonnossaliikkujat eivät ole valmiita tarpomaan painavan putkirinkka selässään, kumisaappaat jalassa, hyttysten syötävänä, useita kymmeniä kilometrejä päivässä ja raskaan päivän päätteeksi vielä leiriytyä metsään.

Missä vika? Onko suomalaiset niin vieraantuneita luonnosta, että ei edes perinteinen Lapin vaellus ota onnistuakseen. Me emme usko tähän. Suomalaiset asuvat yhä enemmän kaupungeissa, mutta silti kaipaavat luontoon. Nuuksion nuotiopaikat ovat kesäiltoina telttoja ja makkaranpaistajia pullollaan. Uskaltaisimme jopa väittää, että suomalaiset menevät tätä nykyään paljon enemmän metsään kuin ennen. Tai ehkä ennen metsään ei ole varsinaisesti tarvinut sen ihmeellisemmin "mennä",  kun on riittänyt että lähtee pihan ulkopuolelle. Nykyisin metsään pitää menemällä mennä. Ja niin me mennäänkin ja kutsutaan sitä harrastukseksi.

Akka Stugan Sarekin pohjoispuolella

Ei tarvitse kuin mennä rajan yli Ruotsiin, niin on isoveljellä näytettävänä mallia miten madaltaa luontoon meno kynnystä. Pohjois-Ruotsin erittäin suosittu vaellusreitti Kungsleden on kaiken kaikkeaan yli 400km pitkä vaellusreitti läpi Ruotsin Lapin. Paikka houkuttelee runsaasti kävijöitä niin kotimaastaan kuin myös ulkomailta. Sen lisäksi, että maisemat ovat henkeäsalpaavat, on sinne helppo lähteä vaikka ei mikään eräjorma olisikaan. Svenska Turistföreningen ylläpitää reitinvarrella stuganeita, joissa retkeilijä voi rahaa vastaan yöpyä sängyssä, jossa on patja, peitto ja tyyny, sekä valmistaa ruokansa kaasuhellalla, mökistä löytyvillä kattiloilla. Kun mennään etelämmäksi Eurooppaan, tämän kaltaiset tuvat, usein kutsuttuna "refugeet" ovat hyvin yleisiä. Parhaimmillaan nämä tuvat ja majatalot tarjoavat majoituksen lisäksi valmiiksi valmistetun ruuan. Olisiko vastaaville "metsähotelleille" kysyntää myös Suomessa?

Visalla pärjää Ranskan Alpeilla.

Meitä suomalaisia tuntuu tietyssä mielessä vaivaavan meidän oma sisukkuutemme. Että jos mennään vaeltamaan, niin jumalauta sen rinkan pitää painaa vähintää 30 kg tai eihän sitä muuten voi veltamiseksi edes kutsua. Onko tämä jopa suurempi ongelma kuin tarjotut puitteet. Onhan meillä Lapin kohteet pullollaan autiotupia, joita voi käyttää ihan ilmaiseksi! Lisäksi esimerkiski Etelä-Suomessa sijaitsevat kansallispuistot ovat myös loistavia esimerkkejä siitä, kuinka luontoa voi kokea helposti ilman pelkoa eksymisestä ja päästä silti huikeille näköalapaikoille ja grillata vielä kyrsät nuotiolla retken päätteeksi.

Lapsetkin on helppo ottaa mukaan, kun koko ajan ei tarvitse miettiä selviytyykö itse.

Ja niille jotka pelkäävät että helppojen luontokokemusten tuottaminen pilaisi miedän koskemattoman kauniin luonnon, niin voimme vaan muistuttaa, että ei meiltä metsät täältä kesken lopu. Ja ne jotka hakevat "sitä aitoa luontokokemusta" törmäämättä ainoaakaan muuhun ihmiseen, niin yleensä riittää, että poikkeaa merkityltä reitiltä.

-Mari ja Markus