Etelän lomalla parhaan ystävän kanssa

...eli vaeltamassa Eestinmaalla koiran kanssa.

Matkamme alkoi lauantai aamuna heinäkuun lopussa. Markus jäi nukkumaan ja me hyppäsimme Ringon kanssa junaan. Lautalla Suomenlahden yli ja kymmeneen mennessä olimmekin jo Tallinnassa. Kävelimme Tiina Tometin pakeille matolääkkeitä varten. Aikaa varaamatta ja oliko kuudella eurolla Ringo sai lääkityksen kuntoon ja leiman passiin.

Ringo-Bane. Linda Linella pääsi koiran kanssa vaivattomasti Suomenlahden yli, mutta koppa vaadittiin naamariin.

Lounasta Ärrältä ja junalla Aegviiduun. Pelipaikoilla yhden aikaan. Reitti löytyi nopeasti ja iloinen seuerueemme lähti matkaan. Reitti alkoi metsätiellä. Innoissani odottelin, koska polku alkaa. Tie jatkui ja muuttui hiekkatieksi ja sitten taas metsätieksi, mutta polku ei vaan alkanut. Vastaan tuli pyöräilijöitä, autoja ja ohi painoi moottoripyöriä.....mitä sviidua! Missä on mun metsäpolut?!?

Reitillä oli helppo pysyä vähän kehnommallakin kartalla. Karttani oli suoraan RMK:n nettisivuilta tulostettu.

Suoraa tietä kameralinssin kantamattomiin.

Sitten se loppui. Se tie. Tilalle tuli suo ja pitkospuut. Voi sitä onnea ja iloa. Räpsin valokuvia kuin mistäkin luonnon ihmeestä. Reitti alkoi vaihdella metsäteiden ja polkujen välillä. Mieli kirkastui. Polulta luikerteli myös kyy altamme pois, muistuttaen, että kyypakkaus on jäänyt kotiin. Se olikin toinen näkemäni kyy tänä kesänä ja ikinä. Ringo käveli ohi.

Tien loppu ja pitkospuiden alku.

Jussin leirintäalue

Yöpymispaikalla, Jussin leirintäalueella ei ollut vielä ketään kun saavuimme. Ukkonen jyrisi ja juuri kun sain teltan pystyyn alkoi satamaan. Olimme molemmat melko väsyneitä päivän taivallukseen. Soitin Markukselle ja huomasin, että puhelimesta alkoi akkukin loppua. Laitoin puhelimen kiinni varavirtaan ja mitään ei tapahtunut. Voi perkuti! Suuri yllätys tämä ei ollut, sillä puhelin oli temppuillut latauspiuhojen kanssa, mutta pieni paniikki meinasi tulla. Puhelin oli laitettava kiinni ja akkua säästettävä siten, että jos oikea hätä tulee. Jussiin valui useampi porukka. Me viihdyimme omassa teltassa ja nukahdimme jo ennen yhdeksää.

Kaikkensa antanu karvapallo.

Sunnuntaina ukkosen jyrinä saatteli meidät matkaan. Aurinko paistoi ja ilma oli painostava, mutta vettä ei tullut. Koko reitin hienoin paikka tuli puolen päivän jälkeen vastaan, nimittäin Virusuo. Nousimme näköalatorniin katselemaan maisemia. Aurinko paistoi. Ihana fiilis.

Kaverikuva ensimmäisellä näköalatornilla.

Virusuon näköalatornilla kaverikuva onnistui jo paremmin.

Kolmelta tavoitimme Kalmeojan laavun ja samalla alkoi kaatosade. Jaoimme sateensuojan virolaismiehen kanssa, joka oli samalla reitillä pyörällä. Hänen matka kulki Oandusta, eli minun määränpäästäni, koko Matkateen halki Iklaan asti (375km). Yhdellä kertaa hän ei kuitenkaan koko reittiä ahnehtinut, vaan matka oli tarkoitus taittaa viikonloppu kerrallaan. Junalla aina perjantaina sinne, mihin edelliskerralla oli jäänyt. Oli kiva turista jonkun muun kuin koiran kanssa piiiitkästä aikaa.

Ensimmäiseltä sateelta vältyttiin, mutta yöpymispaikalle Nõmmeveskiin saavuttuamme olimme läpimärkiä. Lopen uupuneena soitin Markukselle ja tihrustin itkua. Olin niin väsynyt päivän yli 30 km rupeamasta ja jalkoja särki. Kun kuulin Markuksen äänen, puheesta ei meinannut tullut mitään. Markus totesi, että "kuulostaa siltä, että sulla on tosi kivaa siellä."

Moon niin loppu.

Nõmmeveskin leirintäalue oli kaunis yöpymispaikka joen varressa. Ruokaa kupoliin, pulahdus jokeen ja siitä telttaan, makuupussiin ja kirjan pariin. Ei enää surettanut.

Maanantaina reitti kulki metsäteiden ja polkujen lisäksi asutuksen läpi ja Viron maaseudulla. Ringo innostui kun näki tv:stä tuttuja lehmiä. Muutama kilometri ennen Võsun leirintäaluetta kohtasimme parinkymmenen hengen nuorten porukan, jonka seurassa kuljimme Võsuun asti. Jalkakivut ja rinkan paino unohtui heti kun sai juttuseuraa. Nuoret olivat kesäleirillä ja tänään heillä oli ohjelmassa päiväretki Võsuun. Võsussa söin lounaan vielä nuorten kanssa ja jatkoin matkaa Ringon kanssa kaksin. Edessä oli enää viimeinen 9 km rutistus Oanduun. Kuuden korvilla olimme perillä ja 75 km urakkamme oli takana. Olin ennen kaikkea helpottunut.

Tiistaina tutustuin vielä Oandun luontokeskukseen ja kävelimme pari kilometriä Altjan kylään, josta päivän ainoa bussivuoro lähtisi yhden aikaan. Olimme jo hyvissä ajoin Altjassa, joten ajan kuluksi kiersimme vielä Altjasta löytyvän luontopolun, joka kulki merenrantaan. Altjassa ei ollut edes kioskia, joten olin hyvin yllättynyt, kun luontopolun varrelta löytyi tönö, jossa vanha rouva myi käsitöitään. Hieman riskillä käytin vähäisiä käteisvarojani pannunaluseen, toivoen että loput riittäisi vielä bussilippuun.

Loppu hyvin kaikki hyvin. Pääsimme takaisin Tallinnaan, Suomeen ja Markuksen tykö. Ei ole yksin vaeltaminen minun juttu, mutta ei se nyt kauheaakaan ollut. Siitä vaan puuttuu jotain, kun sitä ei ole jakamassa kenenkään kanssa. Matkateetä en voi suositella vaelluskohteeksi jalkaisin kuljettavaksi, mutta pyörällä reitti voisi olla hyvinkin mukava. Kävellen reitti on vaan liian yksitoikkoinen ja välimatkat laavujen ja muiden pysähdyspaikkojen välillä liian pitkiä. Oli kivaa ja välillä vähemmmän kivaa, mutta tulihan tehtyä.

-Mari

Matkatee

Kesälomaa olisi vielä jäljellä. Minulla on yksi viikko elokuun alussa, siten että Markus paiskii samaan aikaan hommia. Hyvä näin, sillä olen jo pitkään haaveillut vaelluksesta yksin, muttei siihen oikein koskaan tunnu löytyvän sopivaa rakoa. Ihan yksin en matkaan lähde, vaan Ringo saa kuunnella höpinöitäni pitkin polkuja.

Haaveilin vaelluksesta hyvin pohjoisessa, mutta siirryin suunnitelmieni kanssa koko ajan etelämmäksi, koska en halunnut käyttää matkoihin niin paljoa aikaa. Tällä hetkellä suunnitelmat ovat jo niinkin etelässä kuin Virossa. Matkatee niminen vaellusreitti kulkee Viron laki kaakosta lounaaseen ja sillä on yhteensä mittaa 375 km. Koko lomaviikkoani en ajatellut Virossa viettää, joten ajatuksissani on kulkea reitti välillä Aegviidu-Oandu tai toisinpäin, yhteensä noin 75 km.

Reissu jännittää jo nyt monella tapaa. Ensinäkin lähteä nyt yksinään! Siinähän saattaa vaikka masentua kun ei ole juttuseuraa (Niin ja kaikki Etelä-Suomen kohteet hyllytin sen takia, että niissä on salee niin paljon populaa, ettei kuitenkaan saa yksin rauhassa mennä :p) Onneksi on Ringo, mutta se luo oman twistinsä reissun suunniteluun. Kuinka koiran kanssa sujuu laivamatka, Tallinnassa pitäisi pyörähtää eläinlääkärissä hoitamassa ekinokokkilääkkeet ja leimat passiin. Sitten hurtan kanssa pitäisi matkustaa vielä Viron päässäkin julkisilla, niin ja miten käyn ruokakaupassa Virossa koiran kanssa, vai saako niin edes tehdä?

Interwebsteristä on löytynyt onneksi paljon apuja niin reitin kohdalla, mutta myös koiran kanssa Viroon matkustamiseen liittyen. Olen nyt suunnitellut lähteäväni matkaan laivalla la aamuna, käyvän eläinlääkärin pakeilla heti Talliinnaan saapuessani (ekinokokkilääke on annettava max. 5vrk ennen Suomeen paluuta, kuitenkin 24 h ennen rajan ylitystä). Siitä sitten joko bussilla Oanduun tai junalla Aegviiduun ja reitille. Sitten itse vaelluksen olen ajatellut ottavan noin kolme päivää, siten että olisin tiistai iltapäivään mennessä takaisin Tallinnassa ja kotimatkalla.

Vielähän tässä on monta viikko aikaa suunnitella ja muuttaa suunnitelmaa.

Mari

Tämän kesän Tahkoamiset

Terkkusia Tahkolta! Kivaa oli. Osallistuin nyt toista kertaa Tahko mtb kahinoihin, joten eikö voida jo puhua perinteestä? Matkaa on vielä Suurmestariksi (kuten Ella) eli viisi kertaa Tahkon polkeneeksi ja vielä pidempi matka Vuorineuvokseksi (kuten Ville) eli kymmenen kertaa Tahkon polkeneeksi, mutta jotenkin oli konkarimpi olo, kun perjantai iltana kurvasimme Tahkon maisemiin. Jännitys oli kuitenkin vähintään yhtä kova kuin vuosi aiemmin. Nyt olin osallistumassa pidemmälle matkalle ja maastopyöräilystä on tullut vuoden aikana yksi rakkaimmista harrastuksistani, kun vielä viime vuonna olin vähän kokeilemassa, että olisikohan tämä mun juttu ollenkaan. Nyt ei siis sietäisi töpeksiä, ainakaan kauhean paljon.

Ellan kanssa hymy herkässä lähtöä odotellessa.

Lauantaiaamuna klo 10 oli lähtö. Sitten ei enää jännittänyt. Sitten vaan ajettiin, niin kovaa kun reisistä lähti. Ensimmäiset 15 km oli melkein pelkkää tietä. Poljin tieosuudet vauhdilla, sillä osasin odottaa jonossa köröttelyä polulla. Ja niin se polku ja jono siellä jo edessä siinsikin. Ja mä olin niin valmis siihen, mä luulin. 45 km "tuttu" reitti kääntyi oikealle ja minun 60 km reitti vasempaan. Se mitä en tiennyt oli, että kuinka kamala pätkä tuo 60 km matkalle kuuluva Kinahmi oli. Jonossa taluttaen ylämäkeä ja jonossa körötellen alamäkeä. Jonossa jälleen ylämäkeä ja sitten taas alamäkeä. Ei siinä ylämäessä mitään jos pääsisi vauhdilla alas, mutta jonossa alamäen köröttely kävi kututtamaan ja päätäkin alkoi särkemään ja olkapäätä kolottamaan...perkuti.

Kuva: Harri Puumalainen

Särkylääkettä naamariin ja eteenpäin. Kun reitti palasi takaisin samaksi 45 km kanssa myös mieliala koheni. Hittolainen, kohta jo puoliväli! Aurinko paistoi ja poluilla oli suorastaan huikeaa kruisailla menemään. Välillä höpöttelin kanssa kilpailijoiden kanssa mukavia, toisinaan kirosin yksinäni ääneen toinen toistaan hapottavampia ylämäkiä. Saatoinpa jonkun laulun pätkänkin lauleskella, kun kukaan ei (toivottavasti) ollut lähistöllä kuulemassa.

Kuva: Harri Puumalainen

Sitten edessä oli se pahin. Olin asettanut itselleni tavoitteen, että ajan kokonaisuudessaan El Grande eli Tahkovuoren päälle nouseva kisan loppunousun. Ja niin minä ajoin ja ajoin ja ajoin. Nousu tuntui kestävän ikuisesti, mutta kun lopulta huippu oli saavutettu, oli fiilis aivan huikea. Itku meinasi päästä ilon, helpotuksen ja kivun sekaisista fiiliksistä. Loppulaskussa en säästellyt. Tuntui niin upealta laskea aurinkoista rinnettä kaikkensa antaneena ja kuullen jo kisakeskuksen kuulutukset. Maalissa aikaan 4:32. Kaksi minuuttia yli tavoitteeni. Kaikki meni niin putkeen, etten voi kuin olla tyytyväinen.

Ella, Ville ja Mari

-Mari

Blackroll

Juhannus on juhlittu ja olo on myös sen mukainen. Kroppa on kuin sementtisäkki! Eihän tässä muuten olisi noin mitään, mutta kun viikonloppuna olisi Tahkon maastopyöräilykisa tahkottavana. Viime vuonna ensikertalaisena suoriuduin 45 km matkasta ihan kohtuullisesti, mutta olo oli kyllä niin moukaroitu, että tällä kertaa jää kyykkytreenit viikolla tekemättä ja reppuun pakataan riittävästi energiageelejä. Tänä vuonna edessä olisi 60 km matka.

Olemme saaneet jo vajaa vuosi takaperin testattavaksi Blackroll lihashuoltotuotteita Onnisportilta. Niinkuin varmaan monella muullakin, niin myös meillä, lihashuolto on juuri se mikä kaikkeista useimmin jää tekemättä. Rullia, palloja ja muita itsensä murjomislaitteita sen sijaan on kertynyt kotiin ihan ruuhkaksi asti. Tänään oli korkea aika taas kaivaa rullat esille ja pyöräyttää hieman nesteitä kropasta liikkeelle ja availla juhannuksen jumeja.

Blackrolleista meillä on ollut käytössä standard, duoball 12 cm ja mini ja ne ovat lähes syrjäyttäneen kaikki aiemmin käytössä olleet rullat ja pallot. Blackrolliessa paras puoli on materiaali. Se on kevyt, miellyttävän tuntuinen sekä pitää muotonsa. Standard on hyvä yleisrulla selälle ja jaloille. Se on melko korkea ja lyhyt, joten käsien kanssa rulla on jokseenkin hankala ja välillä tulee leivottua itsensä rullan yli, kun reuna tulee nopeasti vastaan. Kevyt rulla on kuitenkin supernäppärä.

Duoball on melko hurja. Sillä ei uskalla mitä tahansa lähteä rullaamaankaan. Tekee välillä niin kipeää! Parhaiten duoball sopii selän alle siten, että kolo jää rangan kohdalle. Niska tai vielä paremmin kallon alaosan ja niskan väli oikein kehrää kivusta, kun laskee vain niskan duoballin päälle ja pyörittelee päätään varovasti. Markuksen mielestä duoball on parasta pohkeille ja minä komppaan varovasti, mutta reisiä en ainakaan minä uskalla lähteä noilla kuoleman palloilla koulimaan. Ja tähän väliinhän voisi muistuttaa, että rullailu saa kyllä tehdä gutaa, mutta ei kipeää.

Minirolleri on ollut melko vähäisellä käytöllä, mutta se on kulkenut myös matkoilla mukana. Se sopii hyvin esimerkiksi kyynärvarsien aukomiseen ja jalkapohjien rentoututtamiseen.

Rullailuohjeita en lähde sen enempää jakamaan, sillä siihen ei minun ammattitaito riitä. Netti on pullollaan opastusvideoita ja muita ohjeita. Kaikkeista suurimman hyödyn olen kyllä itse saanut irti ihan ohjatulla tunnilla, jolloin liikkeet on tullut tehtyä rauhallisesti ja koko kroppa on käyty läpi.

Nyt ei muuta kuin hellävaroen kohti tulevaa viikonloppua, että lauantaina voi sitten rykäistä täysissä sielun ja ruumiin voimissa pitkin Nilsiän metsiä. Jo jännittää!

-Mari

Chamonix 2016

Voi voi tätä blogihiljaisuutta! Kohta melkein kuukausi lomasta jo kulunut, eikä mitään hehkutuksia vielä jaettu täällä. Me siis olemme kesälomamme jo melkein lomailleet. Teimme sen jo toukokuussa. Lähdimme valloittamaan Mont Blancia.

Chamonix on oikea ulkoilijan paratiisi Ranskassa. Talvisin kohde on hyvin suosittu laskettelu- ja muu talviurheilukohde ja kesällä paikan valtaavat vuorikiipeilijät, varjoliitäjät, vaeltajat jne. Markus vieraili Chamonixissa noin kolme vuotta takaperin syksyllä ja nyt me ajattelimme nokkelasti ehtiä  Mont Blancin huipulle ennen muita ja vierailla Chamonixissa välikaudella, eli hiihtokauden jo päättyessä, ennen vuorikiipeilykauden alkua. Tavoitteenamme oli kolme huippua: Tour Ronde, Tacul ja Mont Blanc.

Lensimme Geneveen, josta olimme olimme varanneet ja maksaneet jo etukäteen kuljetuksen Chamonixiin ChamExpressin kuljetuksella. Kyytimme toi meidän hotellin kupeeseen, keskelle Chamonixin laakso ja upeita ympäröiviä vuoria. Näkymä tuntui aluksi epätodelliselta.

Teimme ensimmäisen tiedusteluretken laakson pohjalta ja lähdimme nousemaan rinnettä ylös kohti Aiguille du Midin väliasemaa. Jalka nousi suht kevyesti ja lumirajakin tuli melko hätäiseen vastaan. Chamonixin kylä sijaitsee noin 1000 m korkeudessa ja lumiraja tuli vastaan noin 2000 m korkeudessa. Nousimme väliasemalle Plan de l'Aiguillelle asti noin 2300 m korkeuteen ja kahvit hörpättyämme aseman kahvilalla päädyimme kääntymään takaisin. Lumisohjossa eteneminen oli hidasta ja raskasta, joten tässä oli tarpeeksi yhdelle päivälle.

Hankalinta Ranskassa on heidän rakkautensa omaan kieleen ja tiedon saannin vaikeus. Tämän huomasimme jällee Aigulle du Midin hissilippuja ostaessamme. Hinnastossa oli esitelty lipputyypit meno-paluu (n. 58 €), meno (n. 50 €). Hieman googlailtuamme löysimme Alpine-lipputyypin, johon emme kyselyistä huolimatta saaneet meille ymmärrettävää vastausta. Lisää googleteltuamme löysimme viimein sen mitä olimme etsineet: Mont Blanc Multipass. Ostimme viiden päivän Multipass-liput, jotka oikeutti meidät käyttämään lähes kaikkia alueen hissejä ja junia rajoituksetta viiden päivän ajan. Hinta 123 € / per naama.

Välikausi oli todellakin välikausi. Kaikki hissit (paitsi Aigulle du Midin köysirata) olivat poissa käytöstä, tramway du Mont-Blanc oli suljettu, Mer de Glace:n jäätikköluola oli suljettu, museot oli suljettu, osa kaupasta oli suljettu. Siitä huolimatta ihmisä riitti. Mietimme monesti, kuinka alueella oli varaa pistää homma ihan seis hetkeksi, vaikka maksavia turisteja tuntui olevan pilvin pimein.

Hotel Montevers.

Lepopäivän jälkeen nousimme Aigulle du Midille (3800m) hissillä ja laskeuduimme sieltä muutaman sata metriä alemmas Midin jäätikölle. Ajatuksena oli puuhastella päivä jäätikön kupeessa ja totuttautua ohuempaan ilmaan. Lunta oli niin perkutisti, ettei mitään järkeä. Markus totesi heti, ettei kolmen huipun reitin kautta näyttänyt olevan asiaa lähteä Mont Blancia huiputtamaan. Maria kutututti. Rämpiä nyt umpihangessa tietäen, ettei mitään tulla edes saavuttamaan.

 Keli oli hieno. Harjoittelimme päivän köysien kanssa pelaamista ja nousimme Pointe Lachenalin harjanteelle. Illaksi laskeuduimme takaisin jäätikölle ja laitoimme teltan pystyyn. Mari oli todella väsynyt ja huonovointinen, joten ruuan laitot ja muut puuhat teltalla jäi Markuksen hoidettavaksi. Ruoka maistui Marillekin, mutta etova olo ei helpottanut. Ja sitten se ruoka tulikin ylös ja teltan absidiin.

Aamulla laskeduimme alas laaksoon ja ryhdyimme tekemään uutta suunnitelmaa. Kaikki suunnitelmamme ammuttiin alas, kun kävimme kyselemessä neuvoa vuoristoinfosta (Office de Haute Montagne). Mont Blancille ei ollut asiaa. Lunta oli niin paljon.

Tilanne oli jokseenkin poikkeuksellinen. Tässä vaiheessa vuotta lumien pitäisi sulaa jo hyvää vauhtia, mutta nyt ei. Uutta lunta satoi jatkuvasti. Lumivyöryriski oli suuri ja lumi hyvin upottavaa. Se sitten siitä huiputuksesta.

Onneksi viini oli halpaa ja aurinko lämmitti laaksossa. Pienen pettymyksen jälkeen teimme uuden suunnitelman ja päätimme vuokrata Intersportista lumikengät (20 €/päivä). Nousimme Midille ja lähdimme etenemään kohti Tour Rondea. Aurinko porotti ja eteneminen oli huomattavasti nopeampaa lumikengillä kuin jääraudat jaloissa. Lounasta syödessämme jouduimme kuitenkin totetamaan myös tämän olevan liian hidasta. Emme ehtisi mitenkään kohtuullisessa ajassa Tour Rondelle ja takaisin. Ei auttanut kuin kääntyä takaisin, että ehtisimme viimeiselle hissille takaisin laaksoon.

Voisi kuvitella, että kun mikään ei mennyt niinkuin piti ja Suomikin hävisi kullan lätkässä, niin loma olisi mennyt ihan pieleen. Kai sitä ihmismieli pyrkii kääntämään lomalla vastoinkäymisetkin voitoksi, sillä kaikesta tästä huolimatta fiilis säilyi hyvänä loppuun asti. Otimme Chamonixista irti sen mitä välikaudella siitä voi irti saada. Istuskelimme terasseilla, vuokrasimme maastopyörät ja teimme tavan turistikeikkoja. Eihän siinä muu auta kuin palata pelipaikoille uudelleen parempana ajankohtana.

Mari ja Markus

Throwback Thursday

Helatorstai. Täytyi Googleen turvautua, että selvisi mistä syystä tänä päivänä ei töihin tarvinnut mennä. Meillä helatorstai on merkinnyt jo jonkun aikaa Bodom Trailia. Ensimmäisen kerran osallistuimme karkeloihin 2014 yhdessä, 2015 juoksi vai Markus ja tänä vuonna vain Mari. Tässä hieman kisakuulumisia Marin koitoksesta.

Bodomilla on tarjolla matka 12/21 km. Osanottaja voi päättää 12 km jälkeen, että jatkaako seuraavalle noin 9 km matkalle vai kaartaako maaliin. Perin henkisesti raastava valinta.

Ensimmäisenä vuonna olin ensimmäisen 12 km jälkeen melko lailla valmista kauraa maaliin, mutta kun kerran leikkiin oltiin lähdetty, niin 21 oli juostava. Kun päätös ei-maaliin vievästä linjasta oli tehty, lenkkari nousi taas kevyemmin. Nyt kaksi vuotta tästä koitoksesta, kuvittelin, että a) olen paaaaljon paremassa kunnossa b) tiedän mihin ryhdyn, joten juoksen myös järkevämmin.  Ja näistä syistä mieleeni ei edes juolahtaisi jättää leikkiä kesken.

Eka pätkä kulki kyllä kivasti. Lähdin viimeisessä lähtöryhmässä keulilla matkaan. Saavutin melko nopeasti  edeltävän lähtöryhmän hitaimmat. Voi kuinka itsetuntoa hivelee kun kipittää muista ohi. Toki omaa juoksua ohittelu hieman rasittaa. Kanervikossa pinkominen on vielä polulla pinkomistakin raskaampaa. Fiilis oli hyvä, mutta ilmeisesti niskajumista seurannut päänsärky yritti latistaa tunnelman. Ja sitten vielä kun loikkasin märälle mättäälle, jalkani upposi syvälle ja jalan nostaessani, kenkä jäi suohon. No eipä tarvinnut enää varoa märkiä kohtia, kun toinen kengistä oli jo läpeensä märkä.

Mitä lähemmäs ensimmäinen kierros tuli loppuaan, sitä enemmän aloin miettimään, että mitäs jos menisinkin tästä vaan maaliin. Ja samalla mietin, että mitä mä tällaista edes mietin kun askel kulkee ja 21 km on lähetty tekemään. Mutta kun siinä on niin paljon niitä kanssa kisaajia, jotka ovat niin fiiliksissä siitä, että kohta ollaan maalissa, että itsekin alkaa fiilistellä samaa. Olo oli taas aivan samanlainen kuin kaksi vuotta sitten. Sitten kun toinen kierros alkoi, oli hyvä fiilis että kisaa jatkoi.

Toinen kierros, kutsutaan myös nimellä "Ummet ja Lammet", on ensimmäistä kierrosta raskaampi. Reitti kulkee soilla ja vaikeakulkuisessa maastossa ylös ja alas. Tajusin ensimmäisen kierroksen kohdalla, että kiirettä pitää, jos aion parantaa aikaani kahden vuoden takaiseen. Ja niinhän minä aioin!

Toisella kierroksella oli huomattavasti enemmän tilaa edetä ja jonoja muodostui vain paikoin. Siitä huolimatta en onnistunut kiristämään vauhtia siten, että olisin kohentanut aikaani parin vuoden takaiseen. Saavuin maaliin lähes täsmälleen samassa ajassa kuin vuonna 2014, eli 2h 50 min. Maalissa olin kyllä huomattavasti elinvoimaisempi kuin kaksi vuotta sitten,  mutta myös pettynyt aikaani.

Hieno tapahtuma, loistava keli ja suihkun jälkeen terassille! Ei voi katkerana viettää tällaista päivää. Ei auta muu kuin mennä ensi vuonna uudelleen ja juosta kovempaa.

Mari