Mutakakkua risukeittimellä

Retkikeitin perheemme kasvoi jälleen uudella tulokkaalla. Nyt keittimiä, riippuen laskentatavasta, alkaa olla 5-6kpl. Tälläista mikä meille nyt muutti, ei meiltä ennen löytynytkään, nimittäin risukeitintä.

Risukeittimien hyvät puolet yleisesti ovat sen ekologisuus ja ettei polttoainetta tarvitse kantaa mukana. Risukeitin on  myös hyvin trendikäs, joten tottahan toki mekin semmoisen hankimme. Lisäksi keittimen kanssa voi osallistua risukeittimien kokoontumisajoihin, Risuralliin. Seuraava risuralli järjestetään 7. helmikuuta Haltiassa ja toivottavasti meistäkin edes toinen pääsisi paikan päälle. Tämähän on kaiken muun hyvän lisäksi vielä yhteisöllistäkin!

Meidän risukeitin on ihan teollisesti valmistettu (kovat jätkät tekee ite keittimensä), mallia Wild Stoves Woodgas Campstove. Keitin itsessään ei sisällä kattiloita, joten ostimme samalla Kelly Kettle risukeittimeen suunnitellun kattilasarjan, johon koko keitin setin sai näppärästi pakattua. Wild Stowe Woodgas Campstove on kevyt (280g) risukeitin, jossa on on tuplaseinät. Ideana on, että puukaasut kiertävät seinien välistä ja palavat tullessaan yläreunassa olevista rei'istä ja tehostavat palamista. Keittimellä on hintaa noin 60e.

Keitin pääsi testiin kun suuntasimme Nuuksion Kattilajärvelle lauantai-illan viettoon. Pääruuaksi päätimme valmistaa pitaleipiä, jauheliha-kasvis täytteillä ja jälkiruuaksi ajattelimme leipoa vaatimattomasti mutakakun.

Onneksi oli keitin mukana, sillä jälleen jäimme ilman nuotiota, sillä puuvaja ammotti tyhjyyttään. Sen verran sieltä löytyi, että risukeitin saatiin tulille kuivilla puilla. Risukeitin osoittautui hyvin puupihiksi. Muutamalla halolla olisi valmistanut jo useamman ruokalajin illallisen ja kahvit vielä päälle. Keittimen pitäisi pelata vaikka vähän kostemmillakin risuilla ja vaikka kävyillä, mutta jos ei muuta, niin ainakin sytytysmateriaalia kannattaa kuitenkin kantaa mukana.

Keitin osoittautui tehokkaaksi. Kun risut sai kunnolla palamaan, pian myös yläreunan rei'istä alkoi ilmestyä palavia kaasunoroja vähän kuin kaasukeittimissä. Ja sitten pian taas lisättiin puita.

Pääruoka valmistui jouten ja vaivattomasti, kakku sen sijaan vaati hieman suunnitelua. Teimme kakun Fazerin sivulta löytyvän reseptin mukaan, mutta vain puolikkaan satsin. Sokerit oli pakattu valmiiksi palatutusjuomashakeriin, missä oli pulloon kuuluvan siivilän lisäksi sellainen metallinen spiraali shaker-pallo. Kanamunat sekaan ja ravistamaan. Ja avot, vaahtoa tuli! Sulatimme voin ja suklaan keittimellä ja sitten vaan vaahto ja jauhot sekaan.

Paistaminen oli arvatenkin se vaikein kohta. Wild Stovesin ehkä hieman huonoksi monessa kohtaan miellettävä ominaisuus on, että se kuumentaa alustan tosissaan kuumaksi. Siksi aina kun sitä käyttää, on varmistettava, että alusta ei voi syttyä palamaan. Me hyödynsimme tätä ja nostimme keittimen kattilan päälle. Eli kakku oli Kelly Kettelen kattilassa, kattilan kansi päälle ja keitin kannen päälle. Sitten kikkailimme vielä folion kanssa, että saisimme pidettyä lämmön siellä missä halusimme. Ja sitten taas hetkeksi kattila tulen päälle. Ja takaisin alle.

Lopputulos oli vähän niinkuin mutakakussa kuuluukin: ympäriltä kypsä ja sisältä löysä…..hmm….meillä se oli niinkun reunoilta palanut ja sisältä kiisseliä. Vanilijajäätelöä sekaan niin eihän se pahaa ollut! Seuraavalla kerralla voisi tehdä vielä pienemmän satsin ja kikkailla vielä enemmän tuon lämmön jakamisen kanssa.

Risukeitin osoittautui näillä kokeilla hauskaksi hankinnaksi. Keitin on käyttökelpoinen ja melko tehokas. Se ei periaatteessa vaadi lainkaan mukana kannettavia polttoaineita eikä se ole myöskään mikään painava/järeä kantaa mukana. Ruuanlaitossa on semmoista tekemisen meininkiä kun kikkailee pitääkseen tulen tasaisena ja kuumana, lisäilee puita ja tekee uusia. Mutta sitten ne huonot puolet. Ihan ykkösmiinus on noki. Risukeintin nokeaa tosi paljon. Lisäksi luonnollisestikaan, risukeittimestä ei voi vain kääntää venttiiliä kiinni ja lopettaa, vaan pesä on poltettava loppuun. Ja sitten epäilemme hauskuuden hieman hiipuvan, jos saatavilla ei ole kuivia puita. Tämä jää nähtäväksi.

Risukeitin lasketaan avotuleksi, mikäli se ei ole paloturvallinen, eli siitä voi mahdollisesti lentää kipinöitä tai se kuumenee pohjasta. Wild Stove Woodgas siis ei ole avotuli, mikäli siinä on asianmukainen alusta, mutta ilman sitä se lasketaan avotuleksi. Verrattuna nuotioon, ei avotuleksi laskettavilla risukeittimillä voi tehdä tulet myös metsäpalovaroituksen aikaan, eikä se tarvitse maanomistajan lupaa ja lisäksi sen energiasuhde on huomattavasti avoitulta parempi.

Kuten Risurallien perustaja Joppe Ranta on verrannut Risuralli-tapahtumaa vanhojen autojen kokoontumisajoihin, niin meillekin tuli mielleyhtymä risukeittimestä harrastusautoon tms. Ei välttämättä se kaikkiesta järkevin ratkaisu, eikä varmasti teknisesti uusin, hienoin ja kehittynein, mutta on siinä fiilistä ja on se hauskaa.

Mari & Markus

Yöpymissaldo:

+2

6/100

Matka sinne missä tuhmia kuunnellaan. Osa II

Joulupukki ja Korvatunturi alustuksen jälkeen oli aika itse reissulle. Alkufiilistelyt luettavissa osasta I. Reissukavereiksi Korvatunturille lähti Ville, Juuso ja Elias. Loppiaistiistaina Mari tipautti minut Lahteen odottamaan starttia.

Tiistai-ilta meni jäitä poltellessa. Istuskelimme Juuson tukikohdassa ja odottelimme, että kello vaihtuisi seuraavan päivän puolelle, jotta matkanteon voisi aloittaa. Syy miksemme lähteneet heti oli simppeli, halusimme vierailla Haaparannassa matkan varrella. Eliaksella oli tarve kuoritakille, Ville tarvitsi pitkät kalsarit ja minä Fazerin Kina-karkkeja. Yhden aikaan yöllä auto starttasi.

Matka Savukoskelle kysyi istumalihaksia, sillä kaikkine taukoineen matka kesti melkein 16 tuntia. Vierailimme matkalla Haaparannan Haglöfs ja Naturkompaniet Outleteissa ja kaikki saivat mitä halusivatkin. Ruoka ja eväs puoli hoidettiin samalla reissulla Tornion Prismassa, muuten pysähdyimme pikku tauoille ja lounaalle Rovaniemen paikkeille. Eipä siinä mitään, meillä ei ollut kiire mihinkään.

Perillä eli Eliaksen Ukin lapinmökillä aloitimme mökin lämmityksen, ruokien valmistuksen sekä retkelle tarvittavien tavaroiden pakkaamisen sekä testaamisen. Ongelmia ilmeni heti; bensa-keittimen pumpussa oleva nahkainen "kuppi", jolla pumpataan paine polttoainepulloon oli päässyt ilmeisesti hieman kuivumaan ja repeämään. Tästä seurasi paineeton pullon ja ongelma.

Varaosaa ei ollut, mutta nopean analyysin jälkeen päättelimme Villen kanssa, että pumpun saisi korjattua asentamalla pienen muovisen prikan nahkakupin toiselle puolelle. Ville ryhtyi askartelemaan sellaista ja tovin kuluttua bensakeitin saatiin toiminta kuntoon.

Kun kamat alkoivat olla kasassa, alkoi suksien testailu. Arsenaalista löytyivät parit Madshusin tunturisukset, metsäsukset mallia SA-int ja OAC XCD:t. Latupohjana oli oletettavissa moottorikelkka reitti, joten kovin syvää kahlaamista ei olisi odotettavissa. Tavarat pakkasimme reppuihin ja yhteiset tavarat ahkioon.

Keskiviikko aamu sarasti ja olimme sopineet, että hiihtämään pitäisi päästä kello 11:00. Tovihan siinä sitten kuitenkin vierähti ennen kuin olimme pelipaikoilla Kemihaarassa ja lopulta seurueemme sivakoi kohti kairaa noin kello 12:30. Siinä vaiheessa aurinko olisi aloittanut jo laskunsa, mutta kun aurinko jo oli jo valmiiksi pysytellyt tiukan pilviverhon takana, ei siitäkään kannattanut murehtia. Taivaalta satoi jotain alijäähtyneen veden ja lumisateen sekoitusta ja pakkasta taisi olla muutama aste.

Hiihtomatkaa kertyi ensimmäiselle päivälle noin10km ja olimme Vieriharjun autiotuvalla jo hyvissä ajoin. Moottorikelkkauralla oli hieman lunta, mutta kova pohja teki etenemisestä vaivatonta ja mukavaa. Vieriharju on ehdottomasti hienoin autiotupa millä olen koskaan käynyt. Se on tilava ja hyvin kalustettu ja siellä on sauna. Aikamoisen herraskaisesti päästiin nukkumaan, kun jokaiselle oli oma patja talonpuolesta ja lähes parisänkyä vastaava tila missä pyöriä.

Ilta meni saunoessa ja ruuan parissa. Ruokana oli "bädänggiä", joka tällä kertaa sisälti riisiä, kanaa, vihanneksia. Kanat ja vihannekset oli etukäteen paistettu päätukikohdassa, joten nyt hommaksi jäi vain riisin keitto ja muiden osien lämmittäminen.

Seuraavana aamuna lähdettiinkin sitten itse pääetapille. Matkaa Korvatunturille Vieriharjulta on aikasta tarkalleen 15km. Noin 10km jälkeen saavutaan rajavyöhykkeelle, jossa liikkumiseen tarvitaan erikoislupa. Rajavyöhykkeeltä on palattava yöksi pois, joten minimissään 20km hiihtopäivään tuli varautua. Ohjeistuksessa on myös, että kulkijan tulee tehdä vielä erillinen ilmoitus päivystävälle rajavartialle, milloin on menossa rajavyöhykkeelle. Tämä kannattaa tehdä viimeistään Vieriharjulla, sillä siellä on vielä jonkinlainen kuuluvuus. Ville hoiti ilmoituksen ja saimme hyvät matkan toivotukset. Sukset jalkaan ja kohti Joulupukin maata. Pakkanen huiteli jossain -9 asteen tienoilla.

Keli oli erinomainen. Sopiva pikku pakkanen ja sen ei oletettu juurikaan nousevan. Tämä merkitsi myös tulevan telttayön kannalta hyvää. Hiihtelimme aikamme ja saavuimme rajavyöhykkeelle. Rajavyöhykkeelle saapumista ei voi olla huomaamatta. Keltaisia taluaja ja nauhoja ovat maat ja puut täynnä.

Rajavyöhykkeellä ei saa yöpyä, ei edes luvan kanssa. Lupaa kun ei heru. Jätimme siis ahkion odottamaan paluutamme. Otimme ruokailutarvikkeet sekä reput ja lähdimme kohti Korvatunturia. Matka oli ylämäkeä noin 5km. Sovimme, että syömme sitten huipulla.

Metsikkö jatkui ja puut alkoivat pienenemään, merkki siitä että huippua kohti mennään. Reitti kiertää aika pitkälle itään, ennenkuin tulee poroaidan luo ja seurailee sitä loivaan ylämäkeen kohti aidassa olevaa aukkoa. Aukon jälkeen alkaa loppusuora, missä noustaan hieman jyrkempi osuus kohti huippua. Missään vaiheessa ei tuntunut mitenkään ylivoimaisen pahalta, lukuun ottamatta viimeisiä nousumetrejä.

Huipulla tuli konkretisoitui sanonta "huipulla tuulee". Pikku pakkanen ei tuntunutkaan enää niin kivalta, kun se puhalsi 15m/s tuulen kanssa. Korvatunturin huipulla on vartiomiehen tupa, joten pamautimme suoraan sinne keittelemään sapuskat. Kävimme kuitenki ulkona ottamassa muutamia kuvia. Venäjän puoleinen huippu on jo Suomen mittapuulla näyttävän näköinen. Olisihan se kiva jos meltäkin löytyisi tuollaisia "mini-vuori". Ei auta kuin tyytyä näihin mitä on, ja onhan meillä on kuitenkin se oikea Joulupukki kun naapurissa asuu vain mikä lie Pakkasukko.

Pimeä hiipi kuin varkain ja huipulta laskettiin alas otsavalojen avulla. Juuso pääsi nauttimaan kunnon polvituntumasta, sillä otsavalon virta oli lähes kokonaan loppu. Mäki oli suhteellisen jyrkkä, joten lähes intuitiolla mentiin. Alas päästiin ilman kompurointi ja viisi kilometriä rajavyöhykkeelle menivät kuin siivillä.

Päästyämme takaisin Rajavyöhykeelle nappasimme ahkion mukaan ja jatkoimme matkaa vielä noin kilometrin verran, kunnes polun eteläpuolelta löytyi mukava leiripaikka. Tamppasimme suksilla telttoille pohjat ja annoimme niiden jäätyä hetken ennen telttojen pystytystä. Sillä aikaa kun toinen pari pystytti telttoja niin toiset tekivät ruokaa. Ruuan jälkeen olikin aika käydä nukkumaan.

Aamulla heräsimme lumisateeseen, joka ei tullut taivaalta. Telttojen räppänät olivat jääneet avaamatta riittävän tuuletuksen varmistamiseksi, joten hengityshöyry oli jäätynyt teltan sisäpinnoille. Pieni sisäinen lumisade ei haitannut, vaan herätti ripeästi. Pakkanen oli ehkä hieman noussut yön aikana ja ilma alkoi tuntua jo hieman kirpeältä. 

Edessä oli reissun lyhyin päivä. Kevyt 8-9km lenkki takaisin Vieriharjulle. Matkalla mietimme jo mahdollisuutta päiväunille ja että jatkaisimme matkaa takaisin Kemihaaraan vielä samaisena yönä. Toisena vaihtoehtona pohdimme myös Madotojan autiotupaa, joka olisi tarkoittanut 9km lisää lenkkiä päivälle. Pääsimme takaisin Vieriharjulle ja siihen me sitten myös jäimme. Pakkanen alkoi olla jo korkealla ja kämpän lämpömittari rupesi näyttämään jo lähelle -30 celciusta.

Koitti viimeisen päivän aamu. Unta oli otettu lähes kellon ympäri. Aamu sujui normikäytännöllä: puuroa, vettä, paikat kuntoon, puita ja kiehisiä seuraaville. Hieman ennen lähtöä kurkattiin pakkasmittaria ja se näytti noin -28 celsiusta. Se alkoi jo olemaan kylmän puoleista.

Hiihdimme kohti Kemihaara. Tänään oli minun ja Eliaksen vuoro vetää ahkiota ja aloitin ensimmäisellä vuorolla. Ahkion kiskominen sai kevyen hien pintaan, josta seurasi pieni pelko kohta koittavasta kylmästä. Siinä vaiheessa, kun vetovuoro vaihtuisi, hiki jäätyisi. Hieman alle puolessa välissä vaihdoimme vetäjää. Pitkiä taukoja ei pidetty koska kylmä tuli heti. 

Viimeisen poroaidan jälkeen saavuimme aukiolle ja saimme pilkahduksen aurinkoa. Samalla vastaan tuli kairaan suuntaava porukka. Heidän tarkoituksena oli myöskin mennä Korvatunturille. Turinat jäivät lyhyeksi, sillä nyt alkoi tuntua jo erittäin kylmältä. Jatkoimme viimeiselle neljännekselle pikapikaa.

Viimeisen kahden kilometrin kohdalla aloin tosissaan miettimään, mikähän tässä nyt on vikana. Sormet olivat aivan kohmeessa, eikä ne lämmennyt millään, nenän päätä kirveli ja ripset olivat aivan kuurassa. Huikkasin Eliakselle, joka veti ahkiota edelläni, että "olisikohan tuo pakkanen vähän kiristynyt".

Pääsimme takaisin Kemihaaraan. Matka oli tultu aikamoisella vauhdilla, keskivauhti oli noin 4,5km tunnissa. Ville oli hiihtänyt autolle hiukan edeltä ja minä tulin seuraavaksi. Auto ei startannut. Onneksemme Kemihaaran pariskunnalta löytyi laturi sekä auttamishalua. Samalla kun odottelimme että akkuun saataisiin virtaa,  nautiskelimme kahviossa pullaa ja kahvia. Samalla tuli puheeksi kylmä ilma. Kemihaaran emäntä vahvisti epäilymme, pakkanen oli kiristynyt -37 asteeseen.

Olin yllättynyt lukemasta. En koskaan ole ollut vastaavissa lukemissa tai saatikka hiihtänyt 10km tuollaisessa kylmyydessä. Kokemus oli huima ja paleltunut peukalonpää muistuttavat siitä varmasti vielä hetken aikaa. Retki oli kaikin puolin onnistunut, autokin saatiin käyntiin. Ei muuta kuin takaisin mökille, jossa sauna lämpesi ja loppuloma meni rattoisasti.

Markus

Yöpymissaldo:

+3

4/100

Alone in the dark

Markus on sitä mieltä, että jokaisen pitäisi käydä josku elokuvissa yksin. Ja koska minä en ole käynyt, on tämä hänen mielestään yksi osoitus siitä, että kun en oikein osaa olla yksin tai tehdä mitään yksin. Itsehän en ole lainkaan tätä mieltä! Minähän olen mitä itsenäisin tyyppi ja se miksen koskaan ole yksin, johtuu vain tästä käsittämättömästä vetovoimastani, joka vetää ihmisiä puoleeni.

Markus on pohjoisissa ja Ringokin yökyläilemässä siskoni huomassa. Ihan yksin kotona. Paitsi, etten ole paljoa kotona viihtynyt vaan ollut kaiken ajan ihmisten parissa. Perjantaina töiden jälkeen tulin kotiin, pakkasin repun ja lähdin autolla kohti Nuuksiota ja Kattilajärven ulkoilualuetta.

Olin suunnitellut retkeä jo alkuviikosta, mutten kertonut suunnitelmastani kellekään. Pahimmillaanhan joku olisi vaikka haluunut lähteä mukaan! Halusin lähteä metsään kerryttämään ulkonayöpymissaldoa, mutta ennen kaikkea mennä yksin ja osoittaa, ehkä eniten itselleni, että se ei ole mikään ongelma. Mietin, mikä siinä yksin menemisessä oikein pelottaa. En pelkää että eksyn, en että palellun, en että nälkiinnyn, en että karhut/sudet/hirvet syö tai että en pärjäisi. Kaikkeista suurimmaksi peloksi tunnistin pelon. Mitä jos alan pelkäämään. Olen ollut lapsena juuri se, joka on pelotellut muita, eniten pikkusiskoa, kaikenlaisilla kauhujutuilla ja kertomuksilla. Sittemmin olen huomannut, ettei kauhuelokuvat oikein sovi minulle. Ja vaikka en haluaisi tätä myöntää, pimessä metsässä pelkään eniten naamioitunutta sarjamurhaajaa, jääkoukuin, kirveineen ja hitainensa, mutta saavuttevinensa askelein. Tainnut osua pilkka omaan nilkkaan.... Soitin siskolleni, että mihin olen menossa, että joku tietää mistä paloiteltua ruumistani voi sitten lähteä etsimään.

Valitsin reitin yöpymispaikalleni Jänisniemen laavulle siten että eksymisriski olisi mahdollisimman pieni; sähkölinjan. Lähdin autolta säkkipimeään metsään. Reitti tuntui pitkältä ja sähkötolpat eivät tuntuneet loppuvan lainkaan. Reitti kulki ylös kalliolle ja alas suolle ja taas ylös kalliolle. Ei pelottanut, oli hemmetin kuuma. Ja ei mitään ajantajua. Mietin, että kai se sitten on niin, että arvioin yleensä ajakulua kulutetuissa sanoissa. Nyt kun en puhunut kellekään, en myöskään osannut lainkaan sanoa kauan olin pöpelikössä tarponut. Kuulosti loogiselta.

Lopulta päädyin laavun puuvajalle/huussille. Laavua ei näkynyt missään. Lähdin etsimään laavua kulkemalla rantaa pitkin. Ei löytynyt. Palasin takaisin. Kuljin toiseen suuntaan, ei mitään. Siinä pörrätessä aloin jo hieman hätääntyä. Mitä jos sitä laavua ei löydy? Käännynkö takaisin autolle vai yövynkö taivasalla. Lähdin kiipeämään rannasta mäenpäälle ja samalla kuulin ääniä. Askelia ja puhetta, pian otsalampun valotkin ilmestyivät puiden takaa. Valot kuuluivat kahdellle miehelle, jotka olivat iltalenkikseen lähteneet katsomaan laavua. Huokasin helpotuksesta, mutta samalla ehdin jo harmitella mielessäni, etten nyt kuitenkaan saa yöpyä yksinäni. Sain varmistuksen, että he palaavat vielä yöksi kotiin. Laavu löytyi mäenpäältä.

Puuvaja oli lukittu. Voi prkle. Laavulla oli muutama mustunut herovoton märkä pölli. Lähdin risujen haku reissuun ja keräsin nipun kuusen "kuivia" alaoksia. Seuralaiseni lähti kotia kohti ja minä jäin pähkimään, että sytyttäisikö tuon nuotion niinkun oikein ilman laavusta löytyviä sanomalehtiä vai huijaisiko vähän. Muutaman minuutin äheltämisen jälkeen, lähes kaikki vippaskonstit oli käytetty, mutta tulta en vaan saanut aikaiseksi. Lisäksi aloin miettimiään, että mitäs sitten jos saisin risut palamaan (tai edes sanomalehden), niin mitäs sen jälkeen. Saisin todennäkoisemmin laavunkin palamaan kun ne märät puoliksi poltetut pöllit. Laavusta löytyi puoliksi poltettu ulkotuli. Sytytin sen. Se toi valoa, ruokaa siinä ei saanut valmistettua. Kömmin makuupussiin tyhjällä vatsalla.

Aamulla en jaksanut nousta. Enkä noussut. Kukaan ei ollut sanomassa, että nyt pitäisi. Torkuin yhteentoista asti. Yö oli sujunut ilman pelkotiloja ja reissu overall onnistunut. Olin tyytyväinen. Kamat kasaan ja samoja jälkiä kotia kohti. Paluumatka oli odotetusti lyhyempi.

Mari

Yöpymissaldo:
+1
1/100

Matka sinne missä tuhmia kuunnellaan. Osa I

Äitini jaksaa kertoa vieläkin juttuja kuinka en tunnistanut edes omaa isääni joulupukiksi vaikka ikääkin alkoi olla jo ties kuinka paljon. Itse muistan tilanteen jotakuinkin näin: jännitti aivan kamalasti, oveen koputetaan, ovi aukeaa ja olohuoneeseen marssii mies, jolla oli vaaleanruskea nahkainen nuttu, lahjasäkki ja keppi. Missään vaiheessa ei tullut mieleenkään, että kyseessä olisi ollut oma isä.

Nyt kun ikää alkaa olemaan jo kohta kolmekymmentä, ajattelin uskaltautua ottamaan selvää mistä tässä jännittävässä lapsien ystävässä on oikein kyse. Taru Joulupukista alkoi vuosisatoja ennen sen nykyistä punanuttuista ilmentymää. Varsinkin amerikkalaisessa ja brittiläisessä perinteissä Joulupukin esi-isänä tunnetaan 300-luvulla Turkissa, Anatolian-alueella elänyt Myran Piispa Pyhä Nikolaus. Suomalaisessa kansaperinteessä Joulupukin "Pukki" nimi taas juontaa nuuttipukeista jotka kiertelivät nuutinpäivänä taloissa kerjäämässä joulun tähteitä.

Sulautuminen Nikolaukseen ja suomalaisiin nuuttipukkeihin tapahtui joskus 1800-luvulla. Kiertelevät nuuttipukit vaihtuivat lahjoja tuovaan iloiseen lasten ystävään, joka tunnettiin mukavana möhömahaisena heppuna, jota kuitenki oli hieman syytä jännittää. "Cola-pukki" ilmeen joulupukki sai toisen maailmansodan jälkeen, jolloin harmaa pukinnuttu vaihtui punaisen ja valkoiseen yhditelmään.

Vuonna 1927 Markus-setä kertoi lastentunnilla, että Joulupukki asuu Lapissa Korvatunturilla. En löytänyt tämän tarkempaa tietoa siitä miksi juuri Korvatunturi. Tietolähteiden mukaan Korvatunturin poikkeava muoto voi olla yksi tekijä miksi pukin kodiksi valittiin juuri kyseinen kukkula.

Korvatunturilla on kolme huippua, joista muodostuvat myös tunturin korvat, joilla joulupukki kuulee lasten lahjatoivomukset ja kiukunpuuskat. Tunturi sijaitsee myös paikassa mihin välttämättä ei ihan jokainen ole valmiina lähtemään. Savukosken kunta sijaitsee Lapin maakunnassa ja sen pohjois-osassa on Kemihaaran erämaa. Erämaa alueen koiliskulmassa aivan Venäjän rajan tuntumassa sijaitsee Korvatunturi. Hankala sijainti ja hieno muoto lisäävät mystiikkaa, sillä Korvatunturin ulkomuoto tosiaan eroaa monista Suomalaisista tuntureista.

Korvatunturille siirtyminen vaati noin 1000km moottorimarssin kohti Savukoskea. Kemihaara Loma ylläpitää pientä matkailuyritystä Kemijoen syntyhaarojen keskellä ja sitä lähemmäksi ei autolla Korvatunturia pääse, eikä ole kyllä tarvettakaa. Parkkipaikalta Korvatunturille on matkaa noin 20km. Tarkoitus on hiihtää yhden ahkion kanssa Korvatunturille. Paluusuunnitelma on vielä hyvinkin avoin. Muutama yö erämaassa on kuitenkin tarkoitus viettää.

Joten nyt kun loppiainen on päättänyt joulun ajan, lähdemme kohti korvatunturia katsomaan onko Pukki palannut kotiin. Retkikuntaan kuuluu neljä karskia urostonttua. Naiset ja koirat jää tällä kertaa kotiin.

Markus