Suksi suolle

Tänään taisi olla talven hienoin ulkoilukeli. Ainakin sellainen, joka osui viikonlopulle täällä pääkaupungin kupeessa. Mekin nautiskelimme kauniista auringon paisteesta lähikohteesamme eli  Nuuksiossa.

Lähdimme heti aamusta palvelupäällikkö Liisa Neuvosen käskystä Luontokeskus Haltiaan lounaalle ja  maittavat lammaspyörykät upposivatkin aamupalaksi yhdentoista aikaan ja oli muuten hyvää. Ystäväpiirissämme tosissaan onkin ihan henkilökohtainen luontoneuvoja Neuvonen, mutta silti on Haltia vierailut olleet harmittavan harvasssa. Näyttelyyn saakka emme vielä tällä kerralla uskaltautuneen, mutta Haltian Altai-sukset lähtivät Markuksen lainaan lyhyelle Nuuksio kierrokselle. (Ja Neuvonen vinkkaa, että niitä saa vuokrattua kaikki muutkin hintaan 15 € / 3h, 24 € / 24h). Marilla oli allaan hieman vastaavat sukset, OAC XCD,  jotka ovat myös lyhyet karvapohjasukset, mutta muistuttaa enemmän perinteisiä suksia kuin Altai Skit.

Hiihtelimme Haltialta alas Pitkäjärven jäälle ja hiihdimme Romvuorelle katsomaan mitenkä siellä pääsisi kiipeämään jäätä. Pääsihän siellä paria linjaa ja niin siellä kiivettiinkin. Kaunis ilma oli houkutellut myös kiipeilijöitä isosti paikalle ja porukkaa oli ihan jonoksi saakka.

Jatkoimme matkaa pitkäjärven pohjoiseen päähän. Jäällä oli runsaasti vettä ja pian sukset painoivat monta kiloa per suksi. Ärräpäät lenteli ja jatkuvasti sai olla irrottelemassa lunta, jäätä ja loskaa suksen pohjasta. Rannalla pidimme teetauon ja naputtelimme jäät irti pohjasta. Valitettavasti varsinkin Markuksen nousukarvat olivat päässeet niin jäähän, että suksien luisto oli poissa. Jatkoimme matkaa Haukkalampi-Haltia yhdysreittiä ja mietimme, että hiihdämmekö suoraan Haltiaan vai lähdemmekö vielä Nuuksiontien yli soille ja metsään.

Keli oli mitä kaunein ja hetken aikaa tallatulla reitillä edettyämme suksetkin luisti niin, ettei jalkoja tarvinnut enään nostella edetäkseen. Niin suuntasimme vielä Punjonsuolle ja sieltä metsien kautta takaisin Haltialle. Mahtava päivä! Nauttikaa kaikki upeista ulkoilukeleistä.

 Mari ja Markus

Soronoo hei hei vuosi 2015!

Tammikuussa Markus hiihti Joulupukin tykö Korvatunturille.

Niin se aika on mennyt menojaan, että vuosikin ehti jo vaihtua, ennekuin edes yöpumissaldoa on saatu blogiin saakka päivitettyä. Vuosi takaperin asetimme itsellemme haasteen, että yöpyisimme ulkona vuonna 2015 yhteensä sata yötä. Eli siis kun Mari oli yönsä pihalla ja Markus oli yönsä pihalla saimme kerrytettyä pottia kahdella yöllä. Olimme myös määritelleet mitä kaikkea lasketaan ulkona yöpymiseksi ja otimme myös erivapauden muuttaa näitä sääntöjä miten haluamme. Vuoden takaisen tekstin pääsee lukemaan tästä linkistä

Maaliskuussa mentiin Akka-tunturin kupeessa.

Edellisessä postauksessamme marraskuussa saldo näytti 92 yötä. Kelit olivat kurjaakin kurjemmat ja loppuvuoden viikot kiireistäkin kiireisimmät. Noin siinä kuitenkin kävi, että 100 yötä napsahti täyteen joulun pyhien aikaan. Ja kuin taakka olisi vierähtänyt harteilta.

Toukokuussa Markus & comp. Bodom Traililla.

Haaste oli haastava. Olemme kuitenkin ihan tämmöinen tavallinen pääkaupunkiseudulla asusteleva pariskunta, joiden arkityöt on ihan tavallista koneella istumista ja iltamme täyttää muukin ohjelma kuin metsä ja retkeily. Näin ollen, kaikki ne sata kertaa viime vuonna, meidän piti mennä oikein menemällä ulos. Pakata makuupussi ja -alusta ja jokin majoite ja lähteä pois kotoa. Lähin ulkona vietetty yö oli Nuuksiossa noin 15 km päästä kotoa. Toisaalta osa vuoden öistä tuli vietettyä pahimmillaan kostean (eikä vesisateen takia kostean) illan päätteeksi könyämällä riippumattoon. Kaikki yöt eivät näin ollen olleet mitään erämeinikiä, mutta joka kerta yöhön oli varauduttu etukäteen.

Kesäkuussa maastopyöräiltiin Espanjassa.

Hienoa oli se, että ulkona nukkumisen kynnys madaltui lähes olemattomaksi. Pohjoisen matkat muuttuivat mielenkiintoisemmiksi ja kivuttomammiksi, kun aloimme tehdä yöpymisstoppeja matkalla. Vaikka loppu vuosi olikin kelien puolesta ikävä, oli se kuitenkin lämmin.

Heinäkuussa melottiin Itä-Helsingissä.

Kuitenkin nyt kun haaste on taputeltu pakettiin, ei sitä ole lainkaan ikävä! On kivaa kun metsään voi mennä silloin kun sinne haluaa mennä, eikä vaan kerryttämään saldoa ja ihanaa, että voi mennä joskus vaikka ihan rahaa vastaan hotelliin yöksi eikä tarvitse telttaan kömpiä. Haaste oli tekemisen arvoinen ja se oli siinä. Olemme ylpeitä sen saavuttamisesta! Niin ja sääntöjä ei muuten tarvinnut rukata vuoden kuluessa.

Elokuussa Mari kipitti Pyhän tunturimaratonin.

Nyt ei sitten muuta kuin tämän vuoden haasteita kohti. Seuraava kohokohta on toivottavasti Ruotsi-Suomi-reissu. Mikäli jäiden jumala (ja lomien jumala ja mitä näitä nyt on) sallii, polkaisemme jossain kohtaan helmi-maaliskuuta fatbiket liikkeelle jostain kohtaa Luleåta ja rullailemme sieltä jään yli Ouluun. Eli nyt kaikki sormet ja silmät ristiin sen puolesta, että olisi ihan hemmetin kylmää, että jäästä tulisi riittävän paksua.

Elokuussa huiputimme kaikki Suomen yli 1000 m korkeat huiput.

Niin ja vielä mitä tämän vuoden ulkona yöpymisiin tulee, niin Markus pakkaa juuri makuupussia ja valmistautuu huomiseen jääkiipeilykeikkaan Helvetinjärvellä. Ja päivän päätteeksi telttaan yöksi....paitsi jos ei haluu, ni voi myös mennä vaikka hotelliin.

Mari ja Markus

Yöpymissaldo:
+2 teltassa Lahdessa
+2 Nuuksion Kattilassa
+2 Laavussa Artjärvellä
+ 2 Pasolanvuoren laavussa Asikkalassa
100/100

Parempi metso lautasella kuin pakastimessa

Pimiää on ja kiirettäkin on. Metsään ei ole moneen otteeseen ehtinyt tai halunnut. Kiireisenä meitä on pitänyt muunmuassa muutto joka olisi ensi viikolla edessä. Se on kyllä sellainen kiva valon pilkahdus tähän pimeään syksyyn! Toki pakkaaminen on kyllä vähintään yhtä syvältä kun tämä pimeyskin.

Kun me emme ole menneet juurikaan metsään, otimme palan metsää pakastimesta työn alle. Markus sai yhdeltä työreissulta matkaan metson. Suolet ja muut sisäelimet siltä oli poistettu. Kumpikaan meistä ei siis ole mitään metsästäjiä eikä riistaa ole kummankaan kotopuolessa ollut juurikaan saatavilla. Marilla tekee välillä tiukkaa koskea jopa kuolleeseen kalaan. (Paitsi, että vielä enemmän elävään kalaan!).

Markus ei linnun käsittelyssä arkaillut. Mari ja ystävämme Juuso katsoi vieressä kun Markus aloitti käsittelemään metsoa sellaisella "ihan kuin tietäisin mitä tekisin"-asenteella. Metso oli ensin sulanut pari päivää jääkaapissa ennen käsittelyyn päätymistä.

Sen lisäksi, että Markus oli kerran nähnyt miten homma tehdään oli apuna myös YouTube. Ensin linnulta katkaistiin koivet, sitten siivet. Kaulan katkaisu teki hieman pahaa jopa Markukselle, mutta sekin irtosi kuin ammattilaisen katkomana.

Seuraavaksi linnulta riisuttiin sulat. Se tapahtui yllättävän helposti. Nahka avattiin selkäpuolelta jonka jälkeen nahka sulkineen vain käärittiin pois. Ja sitten se ei näytänytkään enään yhtään linnulta vaan ihan kaupan lihalta.

Linnun valmistimme Ruoka.fi -sivustolta löytyvällä reseptillä. Kylkeen vielä punaviiniä. Maistui jopa Marin kasvissyöjäsiskolle. Ai että!

-Mari ja Markus

Yöpymissaldo:

+2 telttayö Nuuksiossa

+2 telttayö Marin vanhemien pihassa
92/100

Tour de Järvenpää

Vaikka tässä on jo moneen kertaan tullut mietittyä, että joko pistäisin maastopyörän talviteloille, niin taas sitä mentiin. Järvenpään Latu järjesti tänään naisille oman lenkin ympäri Järvenpään pöpeliköitä. Menin paikan päälle jo varmuuden vuoksi tuntia ennen, etten varmasti jäisi porukan matkasta. (Joo, muistin siirtää kelloa, mutta lähtöajan väärin).

Tourimme lähtöpaikka oli Vanhankylän kartano.

Tapahtuma oli järjestetty naiskuskeille, jotka harmittavan usein tuppaavat jäämään yhteisiltä maastopyörälenkeiltä pois, koska kokevat, että kynnys osallistua on liian korkea. Kun jos en vaikka pysy vauhdissa, ja pyörä hajoo, ja kaikki nauraa, ja sitten mä vielä kaatuankin! No nyt oli lupa neiteillä ja huolta meistä oli tullut pitämään pari kappaletta miessukupuolen edustajaakin. Neiteilyksi touhu ei kyllä mennyt. Ajoimme reilun kolmenkympin lenkin hieman sateisessa ilmassa ja märässä maastossa. Liukkaat kivet ja juuret toivat lisähaastetta, mutta niistäkin selvisimme kunnialla.

Ella lähti messiin, niin ei yksin tarvinnut uskaltaa.

Parisen kymmentä naista pyörineen Lemmenlaakson laavulla.

Huippulenkki, hyvässä seurassa. Vaikka itsekään en ole monelle yhteislenkille vielä uskaltatunut niin kyllä tämmöisistä päivistä saa intoa ja rohkaisua mennä mukaan. Ja jos en yhteislenkeillekään asti tällä kaudella ennätä, niin ainakaan pyörä ei vielä jouda varastoon talviunille.

-Mari

Pata ja gadgetit

Pata Patric Degerman on ollut meille molemmille jo pitkään eräänlainen idoli ja innoittaja. Hän on suomalainen löytöretkeilijä, joka on reissannut maailmaa ristiin rastiin, nimennyt vuoria ja kokenut mitä erilaisempia seikkailuja. Markus päässyt kuulemaan häntä jo kertaalleen livenä ja Marillakin oli kerran mahdollisuus mennä jututtamaan Pataa, kun he sattuivat samaan junaan. Silloin rohkeutta ei riittänyt ja sekös on jäänyt jälkikäteen harmittamaan.

Tua Ranninen on kirjoittanut kirjan Patan seikkailuista. Pata-Löytöretkeilijä julkaistiin jo vuonna 2012, mutta vasta nyt olemme päässeet kirjaan käsiksi. Toki Markus yritti jo kertaalleen lukea kirjaa ensin sen alkuperäiskielellä ruotsiksi, sillä suomen kielinen versio oli aina lainassa kirjatosta. Valitettavasti seikkailut eivät ihan ottaneet auetakseen hänelle ja kirja kiikutettiin takaisin kirjaston hyllyyn.
Saimme kutsun Yrjönkadun Partioaitassa järjestettyyn koulutusiltaan jota Pata isännöi. Aiheena oli elektroniikka ja sen mahdollisuudet retkeilyssä. Pata oli tuonut esille omia gadgettejään joista hän kertoi yleisestä tietoa, kuin myös vinkkejä niiden käytöstä kentällä. Yleisö koostui henkilöistä, joille outdoor-elämä oli jo tullut tutuksia ja käytännön vinkkejä tuli myös muiltakin kuin illan isännältä. Samalla tutustuttiin myös uuteen Fjällraven Brand Corneriin, joka sisälsikin komean valikoiman Fjällravenin tuotteita.

Kävimme illan aikana läpi kameroiden käytön, paikannuslaitteiteet, valaisimia, varavirtalähteitä, aurinkopaneeleita sekä kommunikointivälineitä. Aikamoinen pläjäys pariin tuntiin. Yksi hyvin mielenkiintoinen aihe oli virran tuottaminen kentällä. Asia, jonka kanssa myös me olemme painineet. Pitäiskö olla aurinkopaneelit mukana? miten virran saa riittämään? Patalla oli tähän paljon hyviä pointteja. Alle viikon reissuille hän ei kuitenkaan nähnyt syytä ottaa mukaan aurinkopaneeleja, kameran akkuja sen sijaan kannattaa olla useampi. Tietyn tyyppisistä akuista häviää nopeasti virta kylmässä, mutta mikäli akkua säilyttääkin povitaskussa lähellä ihoa ja laittaa akun paikalleen vasta kun kameralle on käyttöä, niin akussa riitää potkua pidempään.
Osa aiheista olikin sitten meille ihan uutta ja ei ihan seuraavalla viikonloppureissulla tarvittavaa tietoa. Pata esitteli satelliittipuhelimia ja niiden käyttöä. Kävimme läpi kaksi satelliittijärjestelmää, joiden avulla yhteydenpito onnistuu melkein mistä tahansa maailman kolkasta: Inmarsat, joka kattaa maailman kolkat noin melkein navoille asti ja Iridium, jonka satelliitit kiertävän navalta navalle ja näin mahdollistaa yhteydenpidon myös aivan napaseuduilla asti. Mielenkiintoisia juttuja ja toivottavasti mekin joudumme joskus tutustumaan näihin laitteisiin hieman paremmin.
Patan juttuja kuuntelee mielellään vaikka kuinka monta tuntia putkeen, sillä sen lisäksi, että hänellä on huomattava määrä kokemusta, on hän hyvä esiintymään. Parasta antia illassa oli ne todelliset maastossa tehtävät niksit ja kikat, mitä ei kirjoista voi lukea. Vinkkejä oli monenlaisia, eikä puuttunut Patankaan vinkeistä sukkahousut!


Mikäli teillä tulee mahdollisuus päästä kuulemaan/tapaamaan Pataa käyttäkää mahdollisuus ihmeessä hyväksi. Toivottavasti vastaavanlaiset koulutusillat, jonka Partioaitta nyt pilotoi saisivat jatkoa. Noin ensi hätään, voimme kehoittaa etsimään Pata-Löytöretkeilijä kirjan käsiinne ja lukemaan sen.

P.S. Jos ei vielä Facebook-sivumme tai sivustolle ilmestyneen hienon kunniamerkki-lätkän perusteella ole tullut selväksi, niin voimme tosissan iloksemme kertoa, että Retkipaikka valitsi blogimme syyskuun 2015 retkeilyblogiksi. Jee! Haastattelu luettavissa tästä.

Yöpymissaldo:
+2 Mari riippumatosso lippukunnanjohtamiskurssilla Kunstenniemiessä
+4 viikonloppu teltassa Lahdessa
+2 telttayö Uudessakylässä

88/100

Kilpisjärvi 1000, kolmas ja viimeinen osa: loppurypistys

Lauantai aamuna olo oli vähän levoton. Nyt pitäisi päättää luovutetaanko vai jatketaanko yritystä. Lähdimme nousemaan kohti Haltia sumussa, mutta kuitenkin jo eilistä paremmassa kelissä. Haltille oli helppo nousta, sillä reitti oli selkeästi merkitty ja jopa kivirakkasimmillekin osuuksille näytti hahmottuvan jonkin näköistä polkua. Jonkin ajan kuluttua puhelinverkko näytti elonmerkkejä ja Mari käytti tilaisuuden hyväkseen ja soitti isälleen. Ja kuin varkain, heti kuulumisten vaihdon jälkeen, olimmekin jo huipulla (10). "Niin, että terveisiä Suomen huipulta!". Takaisin saatavat terveiset piristivät mieltämme. Tämän päivän piti olla pahin edessä olevista. Sunnuntaina jopa ihan taivaan täydeltä aurinkoa. Siitä sitten taas huonompaa kohti, muttei kuitenkaan niin ikävää kun tänään. Mari tirautti pienet itkutkin puhelimeen helpotuksesta ja vakuutteli, että tosi kivaa on ollut.

Seuralainen Haltin tuvalla.

Kirjasimme nimet Haltin kirjaan ja lähdimme laskeutumaan alas. Teimme suunnitelman. Suoraan Ridnitsohkalle, sitten Haltin tuvalle ja takaisin etelää kohti ja loppuja huippuja. Sunnuntaille olisi paljon tekemistä, jos kerran aurinkokin paistaa! Alas tullessamme törmäsimme Rauman tuttuihimme ja toivotimme heille hyvät matkat huipulle ja totesimme todennäköisesti tapaavamme taas illalla Pihtsuksella.

Lähdimme nousemaan Ridnitsohkalle sen laelta laskevaa jokea pitkin. Nousu oli virkistävän helppokulkuinen. Pian olimme lättänällä ylätasanteella ja kuvittelimme menevämme kohti korkeinta kohtaa. Mari katsoi eteensä ja näki edessään kaksi vesipatsasta. Kuin kaksi ovea. Kuitenkin peloissaan siitä, että Markus pitäisi aivan hulluna, Mari totesi parhaakseen pitää suunsa kiinni noista satumaisista ovista. Ei mennyt kuitenkaa montaa metriä, kun Markus ihmetteli ääneen, että mitä edessä oikein odotti. Ja muutaman metrin taas kuljettuamme, nuo kaksi "ovea" osottautuikin mökeiksi. Ridnitsohkan matalammalla huipulla on masto sekä kaksi pientä mökkiä. Vaihdoimme suuntaa laakeaa tasannetta pitkin hakien pari metriä korkeampaa kohtaa. Pian löysimme töppyrän joka erottautui korkeimmaksi kohdaksi (11). Totesimme, että tältä huipulta olisi varmasti kaikkeista hienoimmat näkymät tähän mennessä käydyistä huipuista. Harmi, ettei vaan sumun seasta nähnyt mitään.

Palasimme Haltin tuvalle ja teimme kaminaan vielä tulet. Rauman tuttumme oli jättäneet terveiset kirjailtuna pieneen halon pätkään ja pian nämä terveiset lämmittivätkin meitä iloisesti. Saimme pian seuraa tuvalle. Tulijat olivat Jyväskylän seurakunnan porukkaa. He kertoivat olevasta Pihtsuksella yötä yli 20 hengen porukallaan. Vaikka virsikaraoke kuulostikin tosi houkuttelevalta niin päätimmekin jäädä vielä toiseksi yöksi Haltin tuvalle.

Haltin uusi tupa oli ennen rajavartioston käytössä.

Pitkä ja kivinen tie huussille.

Sunnuntaina paistoi aurinko jo seitsemän aikaan kun starttasimme lenkkarimme. Yhdeksän aikaan saavuimme Pihtusjärvelle, jätimme rinkat porokämppien tuntumaan ja otimme suunnan kohti itää ja kohti Doskalharjia. Koimme sattuman olevan kerrankin puolellamme, sillä sumuisella kelillä emme olisi ikipäivänä löytäneet Doskalharjin huippua. Pistoreitillämme oli matkaa noin 7 km suuntaansa, eikä se huipun löytäminen ollut helppoa aurinkoisella kelillä. Huipulla näytti olevan useampiakin huippuja, joten kävimme varmuuden vuoksi usemmalla kivikasalla varustetulla töppyrällä varmistaakseen Doskalharjin huiputuksen (12).

Pihtsusköngäs.

Kun olimme palanneet takaisin rinkoilleemme iltapäivä alkoi olla jo pitkällä. Päätimme jatkaa matkaa ainakin Meekonjärven kämpälle tai sitten niin pitkälle etelää kun jaksamme. Ja niin me sitten jaksettiin, ilta yhdeksään asti päätyen Siedjonjarvrin rantaan. Aurinkoinen päivä, noin 45 km ja 14h takana.

Suklaalevyä säästeltiin loppupuoliskolle.

Maanantaina aurinko oli taas tiessään. Me jatkoimme kärppä kintereillämme edelleen etelään ja Jollanoaivia kohti. Suot ylitettyämme ja keskellä varvikkoa meitä vastaan lähestyi joku. Mietimme, että täällä nyt ei ainakaan olisi uskonut törmäävänsä kehenkään. Ja tämä "kehenkään" ei ollutkaan "kuka vaan", vaan Korpijaakkonakin tunnettu Jaakko. Niin, missäs muualla sitä outdoorbloggaajat toisiinsa törmäisikään kun erämaassa. Jaakko kertoi tulleensa juuri Jollanoaivin yli ja yllytti meidätkin huipulle rinkat selässämme. Niin alkoi pitkä ja hidas taival Jollanoaivin huipulle. Edellisen päivän rykäisy tuntui jaloissa ja väsymys painoi. Jollanoaivilla (13) aurinko paistoi ja mikä parasta, oli 3G. Olimme hetken hiljaa ja räpläsimme vain puheliamme.

Laskeuduimme alas Termisjärvelle ja ja Termisjärven tuvalle. Lyhyiden päiväunien jälkeen saimme seuraksemme kaverin Kuivaniemeltä. Jutustelimme hetken hänen kanssaan tuvalla ja päätimme sitten lähteä vielä iltapuhteeksi Dierpesvarrille. Siinä se loppuilta sitten menikin. Matka huipulle tuntui loputtomalta. Fiilis huipulla (14) oli kuitenkin huikea. Tämä oli viimeinen huippu erämaassa ja enää jäljellä olisi Saana. Palasimme tuvalle, mutta yövyimme teltassa tuvan edustalla.

Ei ollut kuivaniemeläisellä kaverillammekaan ollut yksinäistä tuvassa. Hän oli siirrellyt aamulla rinkkojamme pois lattialta sillä, jokin siellä meni. Ja se jokin oli todennäköisesti edelleen Markuksen rinkassa. Ja niin oli käynyt, että myyrä oli etsinyt ensin tiensä Markuksen rinkkaan ja järsinyt sitten tiensä läpi kuivapussin ja kuivaruokien sekaan. Onneksi tämä kävi vasta viimeisenä päivänä niin ruokatappiot olivat pienemmät. Hätääntynyt myyrä vapautettiin takaisin luontoon ja söimme mitä syötävissä oli.

Sieltä se tuli ja siellä se lymyää.

Matkaa Kilpisjärvelle tuntui olevan vielä ihan tuhottomasti. Kuitenki lopulta se parkkipaikka sieltä avautui esiin. Ettei ihan urheilemiseksi olisi mennyt niin siirryimme sentään Kilpisjärven luontotalolta Saanan juurelle autolla. Vielä ainakin miljoonat portaat ja satojen metrien nousu ja sitten se oli siinä; viimeinen huippu Saana (15). Auringon paisteessa näimme pitkälle pohjoiseen, Haltille saakka ja siinä välissä olevia muita kivoja ja vähemmän kivoja huippuja. Vajaaseen kymmeneen päivään kertyi noin 250 km. Olimme ylpeitä suorituksestamme ja hyvillämme, ettemme luovuttaneet. Toisaalta kuitenkin mietimme, että olihan tuossa nyt tuntureita taasen hetken tarpeeseen ja olisihan se vaihtelua lähteä lomalle vaikka hotelliin seuraavalla kerralla.

Viimeinen karttakuva vaatikin hieman taiteilua. Eli punaisella yöpymispaikat ja sinisellä huiput.

-Mari ja Markus

Yöpymissaldo:
+2
73/100

Reissun jälkeen olemme yöpyneet:
+1 Mari taivasalla mökillä Lohjalla
+2 laavussa Artjärvellä (Mari & Markus)
+1 Mari Nuuksiossa teltassa lippukunnan vaelluksella
+1 Markus Repovedellä teltassa veljen ja veljen pojan kanssa
+2 teltassa Hauholla (Mari & Markus)
80/100

Kilpisjärvi 1000, kakkososa: Kurjuuden maksimointi

Torstai on toivoa täynnä! Vaikka aamu olikin sumuinen ja märkä, odotimme että tulevasta päivästä tulee vielä reissumme yksi mieleenpainuvimmista päivistä. Nyt oli edessä polkua, jota todennäköisesti pystyy oikeastikin juoksemaan, pitkä päivä matka ja huikeita huippuja, kuten Govddoskaisi.

Lähdimme juoksujalkaa matkaan, suunnaten ensin länteen Urtasvaaran huipulle. Matkalle osuisi kartan mukaan Urtashotelli. Tämä oli herättänyt meissä ihmetystä ja mietimme mikä tämä hotelli oikein olisi. Hymy levisi kasvoillemme, kun saavuimme kyseiselle hotellille ja uskaltauduimme sisään kämppään. Selvää oli, että ainakaan Metsähallitus ei kyseistä hotellia ylläpitänyt, mutta tunnelmaa ja historiaa kämppä oli pullollaan. Myöhemmin googleteltuamme, lähes poikkeuksetta Urtashotellia kuvailtiin legendaariseksi ja ei kyllä suotta! Ehdottomasti näkemisen arvoinen paikka.

Emme jääneet nauttimaan hotellin palveluista sen enempää vaan jatkoimme matkaa ja lähdimme nousemaan kohti Urtasvaaraa. Suuntasimme pientä järveä kohti, mutta mitä ylemmäksi pääsimme, sitä sumuisemmaksi keli kävi. Näkyvyys tipahti muutamiin kymmeniin metreihin, eikä järveä koskaan löytynyt. Tai ehkä kävelimme sen ohi tai sitten se oli kuivunut. Otimme varmemma maamerkin uudeksi suunnaksi; poroaita. Se kulki yhtenäisenä Suomen ja Norjan rajalla, joten sen pummaaminen olisi jo huomattavasti haastavampaa. Ensin löytyi poroaita ja sen avulla Urtasvaaran huippu (6). Päätimme jatkaa sumussa varmasti pelaten ja jatkoimme kulkua poroaitaa seuraten seuraavalle huipulle Marfevárrille. Kulku jatkui sankassa sumussa, tuulessa ja vesikuurojen saatteessa. Siitäkin huolimatta Martefvárrin huippu (7) löytyi melko helposti ja alas pääsimme tulemaan juoksujalkaa. Kaksi kolmasosaa päivän huipuista takana.

Kuudes huippu Urtasvaara.

Huikeat näkymät Marfevarrilta.

Kolmas huippu oli se hienoin ja korkein tähän mennessä. Lähdimme nousemaan Govddoskáisille loivaa luoteisrinnettä. Ylöspäin oli helppo mennä, vaikka näkyvyys oli olematon, sillä oikealla puolelle oli jyrkänne, joka muuttui jyrkemmäksi koko ajan. Kun pitää sen vain oikealla puolella niin huippu tulisi kyllä vastaaan. Ja niin se tulikin. Olimme kylmissämme ja väsyneitä, mutta niin helpottuneita ja jopa hieman epäuskoisia, että olimme onnistuneet tämän päivän huippujen kanssa kelistä huolimatta. Näkymät Govddoskáisilta (8) olisi varmasti olleet henkeäsalpaavat, jos jotain olisi nähnyt.

Paluun teltalle voisi hoitaa kahdella tavalla, joko menemällä samaa reitti mitä tultiinkin tai sitten oikaistaan itäpuolelta ja säästää niin ajassa kuin matkassa. Ja mehän oikaisimme. Karttaan oli merkitty yksi joki laskemaan huipulta alas ja tätä jokea seuraten pääsisi varmasti alas. Jatkoimme matkaa jyrkännettä seuraillen. Jokea ei vaan löytynyt, pieni puro kylläkin, mutta se laski niin jyrkästi, että päätimme muuttaa suunnitelmaa. Jatkoimme vielä pidemmälle ensin koiliseen, tarkoituksena etsiä pieni järvi, josta laskevaa jokea seuraten pääsisimme alas. Sekään vaan ei ollut niin helposti tehty kuin suunniteltu. Harhailimme tunturin päällä aikamme ja lopulta jouduimme myöntämään itsellemme, että olimme eksyneet. Ei tunturin päälle voi eksyä?!? Tai sitten voi. Molempien päässä alkoi pyörimään kaikki mahdolliset vaihtoehdot mitä voimme tehdä ja sitten myös että miten tässä voi käydä.

Olimme sumuisella huipulla, keskellä kivikkoa, vaatteet märkänä ja pelko alkoi hiipiä mieliimme. Arviointikyky heikkeni: kuljettua matkaa tai harhailuun käytettyä aikaa oli mahdoton sanoa, kompassikin todennäköisesti näytti väärin ja kartassa oli vääriä merkintöjä. Päätimme kuitenkin luottaa tuohon viheliäiseen kompassiin ja kulkea sen johdattamana itään niin kauan kunnes pääsemme pois. Se oli järkevä päätös se. Aikamme kuljettuamme rinne lopulta jyrkkeni oikeaan suuntaan ja kuulimme veden solinaa. Riemuissamme paikansimme joen ja laskeuduimme sitä seuraillen alas. Kun mäki lopulta loiveni kävely muuttui juoksuksi ja pian olimme jo teltan suojissa ja nukkumassa. Kyllä oli mieleenpainuva päivä, se on pakko myöntää.

Way out! Voittajafiilis.

Perjantai ei näyttäny kelien puolesta yhtään sen paremmalta. Onneksi tämä päivä oli varattu pelkkään siirtymään Haltin tuvan tuntumaan. Palasimme Kalottireitille ja pysähdyimme lounaalle Pihtususjärven tuvalle. Siellä tapasimme raumalaispariskunnan, joilla oli sama suunta. Mekin aloimme jo arpoa, että varmaankin olemme yötä tuvassa, sillä tuntui, että olisimme sen ansainneet. Ja kun kamatkin piti saada kuivaksi. Jatkoimme heidän edeltä tuvalle ja jäimme Haltin uudelle tuvalle. Tulet kamiinaan ja kamoja kuivumaan. Jonkin ajan kuluttua tuttumme Pihtsusjärveltä saavuttivat majan, kuitenkin jatkaen joen yli vanhalle tuvalle. Olimme tuvalla kahden.

Tuvalla hetken istuskeltuamme, kun osa vaatteistakin alkoi antaa jo kuivumisen merkkejä, päätimme vielä iltapuhteksi kipaista Gieddekohkan huipulle. Se kun vaikuttikin vielä niin helposti savutettavalta huipulta, korkeudesta huolimatta. Lenkkarit jalkaan ja myräkässä huippua kohti. Matka ylöspäin kesti ja kesti. Kivikko oli erittäin liukasta ja vesisateen sekä tuulen yhdistelmä lannistava. Gieddekohkan huippu (9) löytyi ja huiputuksen vielä kruunasi se että Markus onnistui kusemaan naamalleen. Markus oli kuullut, että Pata Degermanille oli käynyt vastaavanlailla yhdellä Etelänavan reissulla ja tuumannut, voisiko oikeasti niin käydä. Nyt hän joutui todistamaan tämän todeksi, kun kovassa myötätuulessa Markuksen kroppa ilmeisesti aiheutti sopivasti pyörteelle ja muutti näin tuulen suuntaa ikävin seurauksin. Matka alas tuntui vielä nousua pidemmältä.

Ei tarvinnut kahta kertaa mitettiä alammeko etsiä telttapaikkaa Haltin tuvan kivikkoisesta ympäristöstä. Yövyimme tuvassa ja jätimme huomiseen päätöksen, että jatkammeko leikkiä lainkaan vai suuntaammeko kohti autoa.

Osa 2 reitti. Yöpymispaikat merkattu punaisella pallolla ja huiput sinisellä, niiden käymisjärjestyksessä.

Mari & Markus

Yöpymissaldo:
+2
71/100