Retkiruokatesti

Useammassa reissussa, kuten myös viimeisellä Lyngenin reissulla, ruoka on näytetelly suurta roolia retken suunnitelussa ja itse fiilistelyssä retkellä. Meillä on vakiintunut käytännöksi syödä lounaaksi lisää-vesi-pussisapuskaa ja illalla hifistellä sitten vähän parempien ruokien kanssa. Ja kylmällä kelillä retkeillessä hifistely on usein vielä vähän helpompaa, sillä pilaantumista ei tarvitse pelätä. Illalla on usein aikaa valmistella ruokaa ja mikään ei ole parempi palkkio päivälle kun herkullinen ruoka.

Lounaaseen sen sijaan ei jaksa tuhrata aikaa, eikä päivärepussa tee mieli kantaa rautapannua. Lyngeniin olimme varanneet kolme pussilounasta, kolmea eri merkkiä ja kolmea eri makua. Ja siitä se ajatus sitten syntyikin, pistää pussit järjestykseen.

Ensimmäinen lounas: Adventure Food.

Olosuhteet: Lyngen basecamp. Teltta lyöty pystyyn, koko yö vietetty autossa, kova nälkä ja aika kova väsymys.

Maut:  Pasta Bolognese, Gulassi ja Jauhelihapata

Arvio: Heti me sekaannuttiin siitä että paljon sitä vettä sinne pussiin piti laitta….onneksi mukana oli retkeilytarvikemyyjä, joka kertoi oikean vastauksen siinä vaiheessa kun vesi oli jo pussissa. Ruuan koostumus oli hyvä, maku oli hyvä, ei liian teollisen makuinen, tarpeeksi maukas, mutta sopivan mauton. Ei siis mitään yltiö pointseja erinomaisuudesta, muttei paljoa pahaakaan sanottavaa. Syvä pussi, jonne tavansporkki ei yltänyt.

Hinta: 6.90e

Toinen lounas: Real Turmat

Olosuhteet: n.800m meren pinnan yläpuolella, muutama tunti ylämäkeä takanapäin ja useampi vielä edessä. Hyvä fiilis, orastava nälkä.

Maut: Riisiä basilikassa, Chili Con Carne, Kanaa yrttikastikkeessa

Arvio: Real Turmat on noin yleensäottaen ollut se kaikkeista paras, mutta nyt ei ollut kyllä mikään sen kummosempi kokemus. Koostumus ainakin kanaruuan kohdalla oli melko kelvoton. Kanat lilluivat kuin jotkin krutonkipalat vedessä. Ja kyllä, seurasimme kyljen ohjeita, ne olivat selkeät. Syvä pussi, rystyset kastikeessa, kun pohja alkoi tulla vastaan. Nälkä lähti ja muiden makujen koostumus ok.

Hinta: 9,90e

Kolmas lounas: Blå Band

Olosuhteet: Räntäsateessa matkanvarrelle osuneen pöytäryhmän ääressä

Maut: Pasta Garbonara, Kermainen kanapasta, Pasta Bolognese

Arvio: Ja vaikka Blå band ei noin ole entinen suokkari ollutkaan niin nyt tämä oli ihan yliveto! Ruuan maku oli hyvä ja parhaimmat pointsit pakkauksesta. Ainoa pussi jonka pohjalle ylsi tavallisella sporkilla ja ainoa jossa oli merkattu vesimäärä pussin sisäpuolelle. Ehdoton voittaja!

Hinta: 8,95e
Overall: Lyhyessä reissussa on se hyvä puoli, ettei pussiruokaan ehdi kyllästyä. Jos eri valmistajien ruokia maistelee, varsinkin kaupunkioloissa eikä nälkäisenä, eroja kyllä saa lueteltua, mutta näkäisenä pöpelikössä eroja ei juuri huomaa. Paras mix on varmasti eri valmistajien ruokien ja makujen yhdisteleminen. Yllättävän paljon syömisnautintoon vaikuttaa se, kuinka helppoa ruuan valmistaminen on (eli veden lisääminen ;)) ja kuinka helposti ruuan saa pussista ulos. Tätä arvioidessa Blå Band veti ehdottomasti pisimmän tikun. Yritimme pistää maut järjestykseen, mutta yhdelläkään aterialla emme päässeet yksimielisyyteen, mikä mauista olisi ollut paras. Kaikkia kolmea merkkiä ja heidän kolmea eri makua voimme siis enemmän tai vähemmän suositella.

Ja muuten ruokalista sisälsi illalliseksi inkivääripossua nuudelilla, lohirisottoa, pannupizzaa ja aamupalaksi pekonia, munia ja itsetehtyä leipää. Oli muuten vähän parempaa kuin pussisapuska.

Ja koskaan ei voi olla niin painava ja täysi reppu, ettei tilaa löytyisi viinille!

Mari ja Markus

Lyngen 2014

Long time, no see. Long time no ABC…. Ei me ihan niin stadilaistuttu olla, mitä blogiaktiivisuus antaa ymmärtää, mutta kyllähän tuo kesä ja alkanut syksy on mennyt melkosen kiireisissä merkeissä, että vaikka olisi pöpelikköön ehtinyt niin tekstiä ei sitten muka ole ehtinyt, eli saanut aikaiseksi.

Nyt on kuitenkin jotakin ihan oikeasti kirjoittelun aihettakin, sillä lätkäsimme pienen loman poikasen Markuksen synttäreiden kunniaksi ja suhasimme Lyngeniin. Lyngen eli suomeksi Yykeä on Pohjois-Norjassa, lähellä Tromssaa sijaitseva niemimaa, joka on tunnettu Lyngenin alpeista, eli vuoristoisesta maisemastaan. Lyngen on erityisesti vapaalaskijoiden suosima alue, mutta matkailijoita saapuu lisäksi revontulien perässä kuin myös jääkiipeilemään ja muuten vain vuoria valloittamaan.

Me lähdimme Lyngeniin nollaamaan hektistä syksyä ja huiputtamaan jonkin Lyngenin sadoista hupuista. Mukaan reissuun lähti kaverimme Joel, jolla Lyngen tuntemusta löytyi jo toisen kymmenen reissun puolelta.

Pahinta ja kauheinta Pohjois-Norjassa on se, että sinne on niiiiiiin pitkä matka. Starttasimme tiistai iltana matkaan ja perillä olimme noin 14h myöhemmin. Kukaan ei ollu nukkunut kunnolla, vähän jokaisella jostain kolotti istuminen ja sitten edessä olikin parin kilometrin matka pelkkää ylämäkeä tulevaan base camppiimme Rottenvikvatnetin rantaan. Norjassa olikin kylmempi ja talvempi kuin olimme laskeskelleet. Vaatetta oli kyllä tarpeeksi, mutta samantien tajusimme, että kaasun kanssa ei paranisi hassailla, sillä juomavedetkin olisi lämmitettävä.

Ensimmäinen päivä meni alueeseen tutustuessa ja palellessa. Jopa Markus, joka ei koskaan missään valita kylmää, kirosi miten voikaan olla näin kylmä vaikka mittari näytti vain -1c. Kai oli väsymyksellä ja matkustamisella osansa asiaan. Uni tuli jo seitsemän jälkeen.

Torstaina keli oli upea. Aurinko pilkahteli ja tuulta ei ollut juuri lainkaan. Eikä tuntunut enään niin kylmältä tuo pikku pakkanenkaan. Lähdimme kokeilemaan kuinka ylös Store Kjostindeniä pääsisimme. Selvää oli, että huippu jäisi haaveeksi, mutta päätimme kiivetä koilisharjannetta niin pitkälle kuin päivää ja kanttia riittäisi.

Alempana Rottenvikbreen-jäätikön reunalla jänis ampaisi kolostaan ja lähti meitä karkuun. Se pyyhälsi ylös harjanteelle jatkaen matkaa harjanteen toiselle puolelle. Aikaa tuohon meni minuutti tai kaksi. Näytti niin kevyeltä, että se loi uskoa meihinkin…..ei…se oli osoitus siitä kumpi alueelle oikeasti kuuluu.

Nousimme harjannetta pitkin vajaaseen 1000 metriin. Aurinko tervehti meidät, nappasimme parit selfiet ja totesimme, että eiköhän tämä ollut tässä ja teimme uparit. Harjanteella liikkuminen köysistössä oli niin hidasta ja varmistaminen hankalaa tai jopa mahdotonta, että parempi näin. Muutama tunti alamäkeä ja ruuat tulille. Pelikortit olivat unohtuneet kotiin, joten ilta meni taskulampun ja kameran kanssa leikkien. Ei toki tylsää ajanvietettä tuokaan.

Perjantai aamuna heräsimme sateeseen. Teltan päälle oli kasaantunut lunta ja lisää tuli. Tai ei edes mitään heleää pakkaslunta vaan semmosta ihanaa räntää. Teltasta nouseminen ei oikein napannut, joten aamupala valmistui teltassa ja päivän viettäminen jatkui köysi- ja solmuharjoituksilla teltassa. Puoleen päivään mennessä, olimme saaneet tehtyä päätöksen ja lyötyä kamat kasaan ja lähdetty takaisin alas autolle.

Kurvasimme autolla Koppangeniin, joka on pieni kalastajakylä Lyngenin itärannikolla. Koppangenin jälkeen niemimaan ranta jatkuu pitkälti vuoren jyrkänteenä pohjoiseen asti. Kyläkin tuntuu ehkä hieman liioitellulta nimitykseltä paikalle, mutta kiva oli pyörähtää. Huikea jyrkänne teki olon pieneksi ja pongasimme pyöriäisiäkin.

Koppangenista matka jatkui Lyngseidettiin ja Magic Mountain Lodgelle. Joel oli ollut edellisellä kaudella lodgella töissä, joten kun keli näytti huonolta, hän laittoi tekstaria työkavereilleen ja varoitteli ja varmisteli tulostamme. Lodgella oli hyvin tilaa meille. Tähän aikaan vuodesta pääasiallisesti matkailijat tulevat bongaamaan revontulia. Keli oli pilvinen, joten revontulien metsästäjät joutuivat varmasti pettymään, mutta me olimme tyytyväisiä, sillä pääsimme viimein heittämään Yazzia, josta olimme jo reissun aikana useampaan otteeseen puhuneet.

Kotimatka alkoikin seuraavana aamuna jo kuuden aikaan ja seuraavat noin 17 h kului lukuisien stoppien, musavisojen ja nauramisen parissa. Että jos on pahinta tuo matka, niin onneksi hyvällä porukalla sekin voi olla ihan hauskaa.  Ja siinä ajassa ehti hyvin suunnitella jo seuraaavan reissun speksejä, joten ei hukkaan heitettyä aikaa tuokaan!

Uudenmaan Inkkarit

Noin on siis meille päässyt käymään, että base camppimme on siirtynyt jo jokunen kuukausi takaperin noin 100 km etelämmäksi ja kehä III sisäpuolelle. Tästä on seurannut, että melkein kaikki paikat ovat vieraita ja kaiken näköistä "hyvää metsäpätkää" saa hakea.

Luonto tuntuu tosin tulleen lähemmäksi. Nuuksioon on vajaan puolen tunnin ajomatka ja se on ihan huikeaa. Nuuksio on osoittautunut huomattavasti monipuolisemmaksi ja upeammaksi paikaksi, kuin ennakkoluuloisesti ajattelimme. Noh, kaikilta kiireiltämme emme toki ole päässeet öitä Nuuksiossa viettämäään. Onneksi sinne viitsii poiketa ihan illaksikin vain.

Markuksella on ensi viikolla edessä Pyhän tunturimaraton, joten treenipoluille on ollut jonkun verran kysyntää. Suosituimmaksi lenkin lähtöpaikaksi on tullut Pirttimäen ulkoilumaja. Siellä on vielä riittänyt polkuja (ja kuntopolkuja) kipitettäväksi.

Marilla on puolestaan ollut kova polte maastopyöräilemään. Pyörälenkit ovat usein jääneet juoksun jalkoihin tai sen kerran kun olemme lähteneet pyöräilemään, olemme päätyneet niin keskelle metsää, että lenkki on ollut enemmän pyöränkantolenkki.

Tänään otimme ja lähdimme metsästämään maastopyörä pätkää ja jopa ihan hyvällä menestyksellä. Markus oli tehnyt aluella jo aiemmin tiedusteluretken, joten ihan ummikkona ei tarvinnut painella. Metsään polkasimme Rajatorpantieltä ja kyseinen metsikkö taitaa olla Linnaista tai Leppävaaran puistoa (tai jotain siellä suunnalla ainakin). Emme selvästikään olleet löytäneet mitään uutta, sillä jäljet osoittivat, että jokunen muukin oli samoja polkuja ajelleet. Ei suotta ole ajelleet. Kivaa pätkää, paikoin pääsi kovaa ja paikoin sai/joutui kikkailemaan. Mari noin maastopyöränoviisina sai paikoin puristaa tankoa ihan rystyset valkosina, kun reitti tuntui melko tekniseltä. Löysimme lisäksi mitä ihastuttavimman nokkosniityn, josta saikin poltetta koko loppulenkiksi.

Kivoille huudeille olemme siis kaikenkaikkeaan base camppimme lyönyt pystyyn. Me on viihdytty täällä ja todettu, että kyllä sitä metsää riittää ihan tänne etelään saakka. Nyt siis kuitenkin hakusessa ainakin hyvät maastopyöräilyreitit, uusi vakkari laavu. Laittakaa kommetteja minne mennä ja mitä tehdä, ja seuraksikin saa tarjoutua lähtemään.

Mari ja Markus

Kaatiala

Pääsimme viime viikonloppuna pitkän tauon jälkeen taas pinnan alle. Sukelluksesta(kin) tuli yhteinen harrastuksemme kun Markus yllytti Marin kurssille ja kamojen hankintaan. Into pinkeänä pinnan alle ja yhteistä sukelluselämää suunnittelemaan. Hieno Egyptin reissu ja sen jälkeen seuraavaa reissua odotellen. Ja ajatus on ollut, että ei vain reissuja odotella, vaan on meillä tässä maassa järviä mitä koluta odotellessa. Kerrat vaan on tupanneet jäädä valitettavan vähäiseksi. Viime sukelluksesta ennen Kaatialaa oli vierähtänyt aika tarkalleen vuosi.

Kaatialan reissun järjesti lahtelainen sukelluskeskus EW Dive. Mari on käynyt kaikki ja Markus osan kursseistaan EW Diven järjestämänä. Lahden myymälässä on tehty paljon varustehankintoja ja reissutkin on hoitunut heidän kautta. Kaatialan reissun EW Dive on järjestänyt jo useita vuosia ja useita kertoja mekin olemme melkein lähteneet mukaan, mutta nyt vasta koitti se ensimmäinen kerta.

Kaatialan avolouhos sijaitsee Kuortaneella Etelä-Pohjanmaalla. Se on toiminut 60-luvun lopulle asti korukivilouhoksena, jonka jälkeen louhos on täyttynyt vedellä. Paikka on nykyisin suosittu sukelluskohde. Näkyvyys on useimmiten hyvä, kohde on paikoin syvä ja siellä on luolia. Sukeltajat ovat pitäneet paikkaa myös hyväsä kunnossa ja paikalta löytyy sukelluskello, pohjassa on merkitty reittejä narulla, veteen pääse portaitapitkin ja räpylätkin saa puettua vedessä omalla tasanteella. Ja vaikkei luoliin menisi, niin pohjassa riittää ihmeteltävää mm. auton romua tutkien. Melkoinen sukellushuvipuisto.

Teimme viikonlopun aikana kolme sukellusta. Lauantaina puljasimme ensin testikierroksen matalammassa etelä päässä, muutaman tunnin kärvensimme nahkaa, nautimme auringosta, odotimme pulloihin lisää ilmaa ja sitten teimme toisen sukelluksen syvässä päässä sukelluskellolta turistiluolalle ja pikku hiljaa takaisin pintaan. Kumpikaan meistä ei ollut koskaan ennen sukeltanut Suomessa noin syvälle (29m). Olihan tuo jännittävää ja kylmää touhua. Päätimme myös tehdä suunnilleen saman kierroksen vielä sunnuntai aamuna ennen kotiin lähtöä, josko silloin jo voisi keskittyä enemmän siihen mitä näkee, eikä vain miltä tuntuu.

Sunnuntain sukelluksella Markus nappasi kuvauskamat mukaan ja sai taltioitua hieman Kaatialan vedenalaista maailmaa. Alla Youtube versio, jonka sai tänne upotettua, parempi laatuinen versio löytyy Vimeosta tästä.

Ja taas olisi nämä inkkarit (ja Sampsa) sukellusintoa täynnä! Seuraavaan kertaan on varmasti alle vuosi.

Mari ja Markus

London trekking

Lontoo ei ehkä noin ole mikään varsinainen retkeilylomakohde, mutta noin mekin välillä kaipaamme jotain hieman urbaaninpaakin puuhaa. Otimme pikaisen (no nyt jo kk takaperin) lemmenloman Lontooseen ja kiertelimme kaupungin turistinähtävyyksien lisäksi myös tutustumassa paikalliseen outdoor-varustetarjontaan.

Britannia ei ehkä ole mikään retkeilyn mekka, mutta paljon heilläkin on tarjottavaa. Skotlannin ylämailla on vuoria ja ankarampia oloja ja ihan ei tarvitse edes metsään mennä, että gore-takille on käyttöä. Suomessakin tuttuja brittimerkkejä voi luetella ainakin Berghausin, Bridgedale, Rab, Karrimor, Trekmates, Dare 2B, NikWax Outwell sekä Easy Camp.

Kuten meilläkin, myös Briteissä, retkeilytarvikkeiden myynti on jakautunut pääasiallisesti muutaman ison ketjun kesken. Lontoossa retkeilytarvikekauppaiskumme sijoittu pitkälti Covent Gardenin tarjontaan. Ja sitähän riitti, retkeilykauppoja ja brändimyymälöitä samalla mitalla kuin HenkkaMaukkoja shoppailukadulla.

Yksi suurista on Cotswold. Heidän puhelinluettelon paksuinen kuvasto kertoo heidän viettävän 40-vuotis synttäreitään. Cotswoldin myymälöitä löytyy useita Lontoosta ja sen ulkopuolelta. Valikoima on hyvin kattava. Toinen suuri ja hyvin samantyyppinen ketju on Ellis Brigham Mountain Sports. Aavistuksen kapoisampi luettelo, myymälöitä (ainakin Lontoossa) harvemmassa kuin Cotswoldeja, mutta valikoima erittäin kattava. Covent Gardenin myymässä oli myös erikoisuutena jääputous. Kuin iso jääkaappi, missä rahaa vastaan oli mahdollista kokeilla jääkiipeilyä. Vieraillessamme myymälässä henkilökunta opiskeli juuri Suunto Ambitin ominaisuuksia Suunnon edustajan johdolla. Hienoa! Myös suomalaismerkit edustettuna.

Kolmas ketju johon vähän väliä törmäsi, oli Mountain Warehouse. He myivät omia tuotteitaan ja hintataso oli myös muita ketjuja edullisempi. Noin hinnan perässä ei Lontooseen kuitenkaan kannata retkeilykamoja lähteä hamstraamaan. Jos halpaa hintaa etsii, kannattaa Briteistä mielummin tilata verkkokaupasta suoraan Suomeen, esimerkiksi Wiggleltä.

Myöskään minkään päätähuimaavaan valikoiman takia ei Lontooseen saakka kannata lähteä. Brittimerkikien lisäksi hyllyillä oli pitkälti Suomenkin kaupoista löytyviä merkkejä; North Face, Millet, Arc'teryx ja jopa ruotsalaiset Fjällräven sekä Haglöfs. Toki heillä oli myös paljon eroavaisuuksia meidän Partioaittoihin verrattuna. Yhtenä huomiona keskustelimme siitä, kuinka Suomessa myydään todella jäykkiä ja raskaita vaelluskenkiä. Meidän perusvaelluspopojen yli voisi ajaa vaikka autolla yli ilman vaurioita, sillä kyllä kivirantit suojaa ja jäykkäpohja tukee. Näitä ei löytynyt Lontoolaisten kauppojen hyllyiltä, eipä niille toki olisi ehkä heillä käyttökään siellä. Näiden sijaan hyllyt notkuivat kevyemmistä vaelluskengistä ja kalvollisista polkujuoksukengistä. Tai sitten mentiin suoraan lajituotteisiin, hyllyiltä löytyi alppi/vuoristokenkiä ja kiipeilykenkiä.

Monessa muussakin vähän kevyempi riitti. Ei näkynyt Hillebergin pomminkestäviä telttoja kuin pari hassua, sillä suotta sitä varautua ydintalveen kun vedenkestävä suojakin riittää. Suosittu telttamerkki oli meille tuntematon Vango. Ylipäätänsä brittien tapa retkeillä on, ainakin ulkoilumyymälöiden perusteella, huomattavasti camping-henkisempää. Retkeilykauppaan ei tarvitse mennä savunhajuisena kuusen alta, vaan ihan vaikka perhe, joka haluaa viettää viikonlopun melkein luonnossa löytää sopivat tuotteet näistä myymälöistä.

Meille näissä puljussa oli riittävästi outdooria tälle lomalle ja campingitkin hoidettiin varustautuneena vain mansikoilla ja siiderillä Thamesin rannalla.

Mari ja Markus

Riihimäen Erämessut 2014

Ja joutui taas se aika vuodesta, kun suomalainen retkeily-, kalastus-, ja metsästyskansa kerääntyi Riihimäen urheilupuistoon neljä päivää kestäville Erämessuille.

Messut järjestetään vuorovuosin Riihimäellä ja Oulussa. Itse olen päässyt tutustumaan vain Riihimäen antiin ja tämä olikin kolmas kerta peräkkäin messuilla. Aikaisemmat vuodet olen kiertänyt messut pintapuolisesti, messutöiden antamien aikataulujen puitteissa. Tänä vuonna hommia ei ollut kuin lauantaina, joten sain pyhitettyä koko perjantain messujen kiertämiseen.

Metsästys ja kalastus eivät ole niitä suurimpia mielenkiinnonkohteita joten ase-esittelyt, virvelit ja panokset jäivät minulta tutkimatta. Siitä huolimatta messuilla oli paljon nähtävää.

"Telttamaailma" oli ykkös kiinnostukseni kohteita. Tänä vuonna siitä vastasi Scandinavian Outdoor Store, joka tunnetaan myös tuttavallisemin SOS:na. Osastolta löytyi kuutisenkymmentä telttaa. Tutut brändit kuten Jack Wolfskin, MSR, Hilleberg, Marmot, Vaude ja Fjällraven tarjosivat perinteisiä mallejaan. Muutamia uutuuksiakin (ainenkin itselleni) tuli bongattua. 


Mielenkiintoisimpana merkkinä telttaosastolta jäi mieleen Jack Wolfskin. Saksalaisella sudennahalla on tullut muutaman vuoden sisään kivoja uutuuksia kuten Sanctuary II/III, joka on perinteisen tunneliteltan mallinen rotisko kuitenkin muutamalla  erityisemmäksi tekevällä yksityiskohdalla. Teltan kaaret ovat valmistaja mukaan "real-tunnel" malliin taivutettuja. Eli suomeksi, ne nousevat hyvin nopesti ja lähes pystysuoraan ylöspäin luoden hyvin tilaa isommille. Itse lähes 190cm käyttäjänä saatan ahdistua jopa kolmen hengen teltassa, varsinkin talviaikaan, kun pää ja hartiat sivelevät kokoajana sisäteltan seiniä. Sanctuary III vaikutti erittäin tilavalta ja hyvin ilmastoidulta teltalta ympärivuotiseen käyttöön. Nettitarjoushintakin on hyvin houkutteleva; about neljällä sadalla tästä saa varmasti oikein mainion kumppanin. Painoa teltalla on noin 3,8 kg.

Wolfskinilä oli esillä myös toinen kiinnostava malli, Asylum tarp. Tuote on kaikessa yksinkertaisuudessaa mini-kota, jossa on vedenkestävä tiipiimallinen päällikangas ja yksi pysty tolppa pitämässä kokohoitoa pystyssä. Lisävarusteena kotaan saa irtopohjan. Päällikangas ja salkopainavat karvan alle kaksi kiloa ja majoitus on tarvittaessa neljälle suunniteltu. Vaikuttaa erittäin pätevältä varamajoitukselta jos ollaan esim. hut-to-hut tyyppisellä vaelluksella ja kaikki majoituspaikat ovat täynnä. Asylum tarp sopii myös tilapäismajoitukseksi esimerkiksi ulkolounaalle kesken vaelluspäivän huonon kelin yllättäessä.

Itselleni rakkaalta merkiltä Hillebergiltä oli myös perinteiset mallit esillä. Uutuutena Hillebergillä on tänä vuonna oikestaan vain yksi lisäväri (sand), jota ei nyt ollut esillä joten  eipä siitä sitten oikein enempää. Hinnat vain nousee ja jos ei ole ennen tuntunut, niin alkaa jo tuntua.....ihan hirvittää nuo hinnat.

Matka jatkui ja seuraavaksi silmäni osui Subarun osastoon, jossa oli esillä minua jo pidempää kiinnostanut XV-malli. Tämä pienikulutuksellinen crossover olisi oikein hyvä matkapeli jos sen varustaisi pienellä lisätilalla esim. suksiboksilla. Neliveto jossa 22cm maavara, yhdistetty kulutus 5,6l/100km ja pikkusta alle 400litran takatila. Kiinnostaa. Kyllähän jokainen metsässäliikkuja oman nelivedon tarvitsee.....

Suomen Jousimetsästäjäin Liiton osastolla riitti kuhinaa. Jousiammunta tuntui kiinnostavan ja se on mielestäni erittäin hyvä asia. Uskon vahvasti jousimetsästyksen suosion nousuun ja sen että ihmiset kiinnostuvat kokoajan enemmän jousimetsästyksen kaltaisista perinteisistä metsästyksen muodoista. Tälläiset tapahtumat ovat omiaan kertomaan erillaisista metsästys muodoista ja myöskin lisäämään kiinnostusta harrastuksen parissa.

SOS:n myytiosastolla yllätyin ihmismäärästä. Porukkaa ja tavaraa riitti. Edustettuja merkkejä oli muunmuassa Haglöfs, Halti, Ortlieb, Camelbak, Fjällraven, Aquapac, Lundhags plus monia monia muita. Käytännössä osastolla oli lähes kaikki "ykkös" brändit mitä Suomessa myydään. Valikoima oli hyvin kattava. Täältä tuntui kyllä löytyvän varusteet tarpeeseen.

Itseäni kiinnosti normaalisti se hieman hightechimpi kama. Ultra light tuotteet makuupussien ja reppujen osalta päätyi syyniini. Haglöfsiltä löytyy kattava valikoima ultrakevyitä tuotteita. Testasin päälleni windshirt tyyppistä Shield Comp Hoodia, jonka paino liikkuu alle 90 grammassa, hieman koosta riippuen. Kevyeltä se tuntuikin ja myös erittäin istuvalta. Itselläni on ollut Haglöfsiltä muutaman vuoden takainen Intense -sarjan huputon takki. Sillä mennään nyt kyllä vielä, mutta kenties uusi malli on hankinta listalle tulevaisuudessa. 

Tarkoitus olisi myös jossain vaiheessa päivitellä lämpimän kelin makuupussia. Nykyinen Haltin pussi alkaa olla sulkasadon kourissa, joten uuden metsästys oli hyvä aloittaa Riihimäeltä. Olen pitänyt Haglöfsin pusseista ja kotoa löytyy ennestään heidän 3-vuodenajan pussi sekä talvimakuupussi, joihin olen ollut tyytyväinen. Erittäin varteenotettavaksi ehdokaaksi valikoitui Haglöfs Leo +/- 0 -malli  Kuten nimi viittaa, on pussi suunniteltu nollan asteen tienoille. Mallissa oli hienoudet kuten Pertexin päällikangas, viimeisen päälle pörröset untuvat ja kiva väri.

Miinus puolena oli 15cm pitkä vetoketju, jonka kyllä ymmärtää, kun katsoo pussin painoa; 670 grammaa. Painoa oli viilattu muunmuassa jättämällä pesulaput oli pois ja printattaamalla tiedot suoraan sisäkankaaseen. Hintaa säkillä on 420 €, joten ilmaseksi ei tuotakaan pussia hankita. Olisihan sitä silti ihan hieno kannella pitkin tuntureita ja polkuja, lähes olemattomalla painollaan.

Vielä Haglöfsiäkin paremmaksi veti Marmot. Bongasin noin -7 asteen keliin tarkoitetun Marmotin Plasma 15 -mallin. Painoa pussilla on vain 850 grammaa... MITÄ IHMETTÄ!!! Nykyinen kolmenvuoden ajan pussini painaa suunnilleen1 300 grammaa. Huhhhuh! Siinä alkaa olla grammat kohdillaan. Hinta taasen ei puhuttele. Ovh taisi pyöriä 500€ hujakoissa.


Messuteltasta löytyi vielä yksi mielenkiinnon kohteeni nimittäin varavirta lähteet. Yhden osaston nurkasta löytyi minulle uusi Xtorm -merkki. Heidän valikoimasta löytyi varavirtalähteitä ja jo 69 euron hintaan olisi saanut 7300 ma. Tuolla virtakapasiteetilla saa jo ladattua IPad minin (noin 4500ma) ja Iphonen (noin 1500ma) kertaalleen ja jotain jää vissiin vähän vielä ylikin. Virtalähteen saa vielä liitettyä aurinkopaneelin, joten hyvän sään salliessa lataus reissussakin onnistuu.

Kaiken kaikkiaan messut olivat tänä vuonna onnistuneet, ne olivat oiva paikka tutustua uutuksiin ja päivittää varusteitaan tarpeiden mukaan. Kahden vuoden välein ehtii tulla jo niin paljon uutta, että kun vain rakkautta lajia kohtaan löytyy, minusta on messukävijäksi myös vuonna 2016.

Markus

Purkkiruokaa pöpelikköön

Eilen oli sudenpentujen partiotaitokisat Lahdessa. Mari toimi rastipäällikkönä yhdellä rasteista ja oli saanut houkuteltua rastimiehekseen myös antipartiolaisten Markuksen. Päivän aikana noin 50 pentuetta saattajineen kulki rastin läpi. Japani rastilla oli ideana siirtää mahdollisimman paljon herneitä asiasta toiseen syömäpuikkojen avulla.

Kisat menivät kivasti. Sadekin pysyi poissa. Eväsleipien sijasta meillä oli mukana Hot Can. Säilykepurkillinen chicken currya riisillä, jonka saa lämmitettyä omassa purkussaan. Hot Can on yksinkertainen ja nopea valmistaa. Purkin muovinen kansi otetaan pois, kannen alta otetaan metallinen piikki ja se painetaan vuorotellen kolmeen sivussa olevaan reikään. Tämä tekee reiän muovikelmuun josta vesi valuu pohjalla olevaan kalkki astiaan, aloittaen lämmöntuotannon. Sitten säilykepurkin kansi avataan ja ei kun odotellaan, että ruoka on lämmintä. Ruuanlaitto onnistui näppärästi rastin pyörittämisen lomassa. Välillä piti hieman sekoitellen, jotta ruoka lämpiää tasaisesti.

Ennakko-odotuksemme maun suhteen ei ollut asetettu korkealle. Odotimme jotain pussiruuan kaltaista keinotekoisen makusta riisiä sattumineen, mutta maku yllättikin meidät positiivisesti. Kana oli kanaa ja kastike maukasta, koostumuskin oli hyvä. Ruoka pysyi myös hyvin lämpöisenä, vaikka välissä joutui hyppäämään ottamaan pentueita vastaan. Purkin pohjaan ei kannata koskea, sillä siinä saa näppinsä poltettua.

Huonot puolet tulevat ilmi kun purkki on tyhjä. Viimeistään silloin huomaa kuinka paljon painosta on muuta kuin ruokaa ja kuinka paljon jätettä annoksesta jää. Missään nimessä Hot Can  ei ole mikään pussiruokien syrjäyttäjä, eikä osa vaelluksen menua, mutta toimi hyvin tällaisessa tilanteessa. Semmoinen metsikön valmisruoka.

Markus ja Mari