Akkuja lataamassa

Kevään upeiden aurinkoisten kelien siivettelemänä, lähdimme viettämään pääsiäistä etelään, noin niinkuin meiltä nähden, eli Nuuksioon. Mukana meillä oli Nuuksion lodjuvihko, joka määrittelisi mihin suuntaan reittimme milloinkin kulkisi. Vuosia sitten Mari oli partiokamujensa kanssa etsimässä Nuuksioon jemmattuja lodjuja tuloksetta, joten tällä kerralla ennakkovalmistelut tehtiin huolella. Lodjaaminen on eräänlaista old school geokätköilyä. Metsään piilotetut lodjut paikannetaan vihjeiden perusteella, jotka voivat olla esimerkiksi runon pätkiä. Lisää Nuuksion lodjuista ja lodjuvihko löytyvät linkistä. Hauskaa puuhaa, niin ennen retkeä kuin paikan päälläkin!

Haukkalammen parkkipaikka oli aivan täynnä, kun saavuimme Nuuksioon lankalauantaina puolen päivän aikaan. Saimme kuin saimmekin taiteiltua autolle sopivan paikan ja tuhansien muiden retkeilijiden tapaan, mekin pääsimme pöpelikköön. Meille tavalliseen tapaan, lähtö tapahtui jälleen hieman kiireellä ja kun olimme päässeet noin puolen kilometrin päähän autolta, aloimme tarkistamaan mitä tuli mukaan ja mitä puuttuu. Kameran akku oli tyhjä, se oli kyllä ollut latauksessa, mutta jatkojohto tarvitsisi ilmeisesti olla myös seinässä, että akku latautuisi. No onneksi matkassa oli kameroilla varustetut puhelimet….eikun hetkinen….ne oli jäänyt autolle. Tarkemmin ottaen tuulilasin edustalle, auton ulkopuolelle tietysti! Kamera akkuineen takaisin autolle ja tyrkyllä olleet puhelimet mukaan. Ja metsään!

Ensimmäinen lodju löytyi melko helpolla ja voiton riemuisena päätimme seuraavan kohteen. Etenimme melko nopeasti kevyiden varusteiden ansiosta sekä edessä puuskuttavan Ringon vaudittaessa matkaa, mutta aurinkoiset kalliot kutsuivat pysähtelemään. Markus muistutteli tasaiseen tahtiin, että tunturinokosia ei sitten unohdeta. Toinen lodju ei sitten ollutkaan niin helppo. Etsimme soidintantereen lähistöltä syleilyynsä syventynyttä paria tuloksetta. Luovutimme ja kipitimme nauttimaan ilta-auringosta Holma-Saarijärven teltta-alueelle. Ja yön palelimme.

Sunnuntaina odotimme seuraa. Ystävämme Värkki-Viinaset olivat tulossa seuraksemme iltapäivästä. Aamupäivä oli vielä mahdollista käyttää lodjujen etsimiseen. Lähdimme paikantamaan Enttiä ja pian olimmekin jo ihan pelipaikoilla. Otimme suuntaa ja etsimme ja etsimme. Lodjua ei vaan löytynyt. Vaatii vihkon mukaan hoksottimia……No on se nyt, kun kaksi järjenjättiläistä ei yhtä pönttöä löydä! Pienen evästauon jälkeen toinen järjenjättiläinen sitten keksi, että jos yrittäisi vaikka oikean lodjun vihjeiden perusteella paikantaa, niin tulosta voisi syntyä hieman helpommin. Ja niin sitä syntyi, lodju löytyi ja jällleen hymyilytti.

Värkki-Viinaset soitteli ja alkoi tehdä matkaa luoksemme. Puhelimemme alkoi jo pikku hiljaa piiputtamaan tyhjiä akkujaan, kuten myös meidän akut. Lounasta aurinkoisella kalliolla ja ne tunturinokoset. Tunnin verran auringossa teki tehtävänsä ja lähdimme ystäviämme vastaan nenät punaisena.

Siirsimme auton Haltian pihaan ja suuntasimme porukalla Urjaan. Mari kartassa ja kun niitä polkuja niin risteili ja kaikkea, niin lopputuloksena saimme melkein täysympyrän aikaiseksi.  Urjan nuotiopaikka hiljeni päiväretkeläisistä ja saimme valmistaa herkkunuotiosapuskat keskenämme. Tänä yönä laitoimme makuupussit vetoketjuilla yhteen, mutta silti oli vähän kylmä.

Toinen pääsispäivä, talviturkit järveen ja takaisin autoille. Ja siellä se auton reppana tönötti, akku tyhjänä niinkuin tämän pääsiäsen teemaan kuului. Puhelintakin joutui lainaamaan kaverilta kun omasta oli akku loppu. Mikäs siinä Falkin miestä odotellessa kun aurinko paistaa porotti ja tiesi, että seuraavan päivänä pääsisi töihin taas akkuja latailemaan.

Markus ja Mari

Untuvatuotteen pesu

Noin kun kevät näytti jo saapuneen, päätin alkaa pakkailemaan talvitakkeja kesäteloille. Paksua Joutsenen untuvatakkia ei tänä talvena tullut liioiksi käytettyä, mutta silti kaulukset näyttivät törkyisiltä meikistä ja hihansuut likaisilta. Lisäksi takki on tullut heitettyä useammat kerrat suoraan treenin jälkeen hikiselle iholle, joten ennenkuin takki pääsee kesäksi lepäilemään, odotti sitä pesukoneen käsittely.

Untuvatakkia ja untuvatuotteita tulee ihan yhtälailla pestä kuin mitä tahansa muita tuotteita. Säännöllinen tuulettaminen ja ilmavasti säilyttäminen voi pidentää pesuväliä, mutta jossain vaiheessa se peseminen on jokatapauksessa edessä. Jos tuotetta ei saa tai ei uskalla pestä itse, voi sen viedä pesulaan ammattilaisten pestäväksi, mutta useimmat tuotteet voi pestä turvallisesti kotikoneessa, kunhan vain noudattaa pesuohjeita.

Pesuväliä on mahdoton neuvoa. Joutsenen takki on pesty nyt noin joka toinen vuosi, mutta se ei joudukaan oikeastaan muuta kuin meikkivoiteen pahoinpitelemäksi. Sen sijaan metsäuntsarit ovat joutuneet pahimmillaan kaksi kertaa talven aikana koneeseen. Untuvamakuupussia pestään käytön ja hikisten öiden mukaan. Hiki ei tee hyvää yleensä millekään materiaalille, eikä untuva tee tässä mitenkään poikkeusta. Hiki pakkaa untuvia kasaan ja lämmönsitokyky heikkenee ja syövyttää.

Sitten itse pesun vaiheisiin. Ensimmäinen ja kaikkeista tärkein vaihe on LUE PESUOHJE. Joissain pesulapuissa voi olla symbolien lisäksi ihan kirjoitetut ohjeet pesua varten. Lue ne tarkasti ja noudata niitä!

Pestävän tuotteen on oltava ehjä, lisäksi mahdolliset turkissomisteet irroitetaan ja vetoketjut laitetaan kiinni, usein tuote suositellaan myös käännettäväksi ylösalaisin.

Untuvatuotteen pesussa on hyvin tärkeää, että kaikki pesuaine jota pestessä käytetään, saadaan myös huuhdeltua pois, siksi pesuaineen käyttö tulee myös minimoida. Pesuainelokero tulee puhdistaa tarvittaessa siksi ennen pesua. Ei mitään ylimääräisiä pesuaineita ohjelmaan.

Koneeseen laitetaan vain yksi (tai no vaikka kaksi jos ne on pieniä) tuote kerrallaan. Tai ei sillä määrällä väliä, pääasia, ettei konetta ole sullottu täyteen vaan tuotteet saa peseytyä väljästi.

Ennen varsinaista pesua, koneella pyöräytetään huuhteluohjelma. Tuote saadaan läpimäräksi ja varmistetaan, ettei pesuaine jämähdä vain yhteen kohtaan vaan leviää tasaisesti.

Tuote pestään pesuohjeen mukaisessa lämpötilassa normaalilla pesuohjelmalla (siis valko- kirjopyykki on se mun normaali) ja lisähuuhtelulla. Pesuaineeksi laitetaan untuvan pesuun tarkoitettua untuvashampoota, mielummin liian vähän kuin liikaa. Ja ei huuhteluainetta! Ja ei kun pyörimään.

Pesun jälkeen voi vielä tarvittaessa laittaa huuhteluohjelman vielä kertaalleen pyörimään. Jos tuotteeseen jää pesuainetta, se voi liimata untuvia kasaan ja jälleen se ei sido lämpöä. Ja kun tuotetta on huuhdottu riittävästi, tuote lingotaan niin monilla kierroksilla kuin koneesta vaan saa irti.

Sitten alkaa se kamalin vaihe. Kuivatus. Koneeseen laitettaessa untuvatuote on kuin ketun pörheä häntä ja koneesta ulos saakin sitten ottaa ällöttävän rotan hännän. Ensimmäinen reaktio voi olla epätoivoinen, mutta hyväksi se vielä muutttuu.

Jos sinulla on kuivausrumpu, olet onnen pekka, käytä sitä! Sen käytössä en osaa opastaa,  mutta kun noudattaa pesuohjeen ohjetta, ei voi kovin pieleen mennä. Tennispalloja lisää ken tykkää.

Itse en kuulu kuivausrumpueliittiin vaan joudun kärsimään monen päivän kuivatusprojektin. Untuvatuote kuivataan tasossa, ettei untuvat valu pohjalle. Möyhi,  kääntele pöyhi, ravistele, itke, möyhi, kääntele, rukoile, kiroile ja ravistele ja loppujen lopuksi se on kuiva. Pitkän kuivatuksen jälkeen untuvatuote on taas ihana, pehmeä ja pöyheämpi kuin koneeseen mennessä!

Takki oli jo menossa omaan säilytyspussiinsa ja "talvivaatteet" -laatikkoon, mutta nyt kun ulos katsoo, saattapi olla, että kietoudun vielä ihanaan puhtoiseen untuvaan kevättä odotellessa.

Mari

Kuinka savustaa tyttöpartiolainen

Meistä toinen on aina partiolainen ja toinen ei koskaan partiolainen. Markus on vannonut, että hän pysyttelee partiosta erosta ja minä taas on partiolainen yhtä paljon kuin olen nainen tai lahtelainen.

Lippukuntani on pieni länsi-lahtelainen tyttölippukunta Tiirismaan Tähystäjät. Partiouraa minulla on takana nyt noin 18 vuotta. Johdan lippukunnassa seikkailijavartiota, semmoisia 10-12 vuotiaita alakoululasia,  Possujengiä. Niinkuin ehkä monia muitakin tyttölippukuntia, myös meitä on toisinaan varjostanut sukkahousupartiolais-leima ja olemme joutunut tekemään töitä, että meitä ei pidetä partion sijaan tyttökerholaisina, jotka vain askartelee ja leipoo. Viime viikonoppuna olimme sitten tyttöjen kanssa rypemässä sukkahousuihimme reikiä ja kaminatelttailemassa.

Tytöt olivat tosi innoissaan talvitelttailusta. Vaikka alusta alkaen oli selvää, että kaminaan laitetaan tulet klo 18-19 aikoihin, koko iltapäivän vastailin kysymyksiin, että "joko me mennään laittamaan ne tulet? entä nyt?" Kirves ja puukko pysyy yhtälailla tyttöjen käsissä ja halkoja ja kiehisiä syntyi pino tolkulla. Suurin kynnys tuntuu usein olevan uskallus. Mutta kun puita oli pilkottava koko yön edestä, alkoi kirveen käytössäkin jo hiotua kunnon swingiä.

Ja sittenkun lopulta laitoimme kaminaan tulet, teltta lämpesi nollakelissä muutamassa minuutissa lämpöiseksi. Ennen nukkumaan menoa rymysimme vielä taskulammpujen kanssa metsikössä leikkien sardiinipurkkia.

Nukkumaan mennessä teltassa alkoi olla jonkun verran savua. Osa tytöistä joutui lähtemään ulos hengittelemään, sillä silmiä kirveli ja kurkussa tuntui pahalta. Itse nukahdin nopeasti ja herätä yhtä nopeasti. Ensimmäinen kipinätiituvuoro (tyttöinä muutimme mikon tiituksi) alkoi olla pulassa kaminan kanssa. Se puski savua ja paloi huonosti. Ei kun köyhimään tulia ja ylläpitämään tulta tiitujen kanssa. Ja sitten taas yrittämään hetkeksi nukkumista, herätäkseen taas pian uudelleen ylläpitämään tulta. Tätä sitten jatkui aina omaan tiituvuorooni, puoli kuuteen saakka.

Vuoroon ei tarvinut paljoa herätellä, sillä teltta oli aivan jääkylmä ja täynnä savua. Puolen tunnin taistelun jälkeen teltta oli vielä enemmän täynnä savua ja kamina aivan tukehduksissa. Ei tarvinut paljoa tyttöjäkään herätellä, että nyt siirrytään majan puolelle nukkumaan, sillä suurin osa hytisi ja yski jo pusseissaan.

Kun teltta oli tyhjä, avasin kaminan luukun, jolloin tuli taas leimahti palamaan ja savu pakeni luukun kautta telttaan. Polttelin pesän tyhjäksi ja siirryin sisälle nukkumaan vielä tunniksi, ennen sunnuntain ohjelman käynnistelyä. What a night….

Sunnuntaina pääsimme onneksi vielä retken päätteeksi saunomaan, joten kotiin ei tarvinut lähettää ihan niin savunhajuisia lapsia. Lauteilla vielä varmistelin, ettei kukaan nyt traumatisoitunut ja että lähdetäänhän pian uudelleen. Mietimme yhdessä syitä, miksi kamina savutti niin paljon. Matalapaine? Märät puut? Suurin syy oli kuitenkin piipun päässä oleva kipinäsuoja, joka oli liian tiivis ja aamuyöstä aivan tukossa. Ei kai se savu silloin pääse piipun kautta pihalle.

Itse luonnollisesti koin epäonnistuneeni, sillä olin vastuussa retkestä ja kaminayö meni kaikkea muuta kuin niinkuin piti. Sitten kun olin hetken asiaa pureskellut, tulin kuitenkin siihen tulokseen, että se niin vaarallista ole vaikka yö oli ihan kauhea. Meidän tytöt ei ole mitään sukkahousupartiolaisia, jotka pienestä hätkähtää. Toivottavasti, kun he joskus ovat omien vartioidensa kanssa kaminatelttailemassa, heille on jäänyt juuri tuosta yöstä jotain mieleen jota hyödyntää. Ja se kipinäsuoja lähtee siitä piipusta irti just nyt!

Partio vasemmalla
Mari

Kelventeen kierto

Kelvenne on Päijänteen Kansallispuistossa sijaitseva saari. Kesällä saaren luonnonsatamat ovat purjehtijoiden ja muiden vesillä liikkujien ahkerassa käytössä, mutta mikä jottei sinne sopisi talvellakin mennä. Sukset, ahkio ja reput pakun takakonttiin ja kohti Päijännettä.

Klo 15.30 Irti Pulkkilaharju, pilvistä, etelätuulta n. 6m/s, miehistö: Mari, Markus ja Ville
Karisalmen sillan alla oli sulaa. Jäälle lähteminen arvelutti hieman, mutta Markus oli tarkistanut jäätilanteen Padasjoen kunnan ladunhoitajalta. Muutamat virtauskohdat saattoivat olla hieman arvelluttavia ja kiertotie suunniteltiin niiden varalta, muuten teräsjää kantaisi miehistön hienosti.  Lähdimme hiihtämään kohti Kelvennettä, suksi luisti hyvin, mieliala oli korkea, eikä jää antanut merkkejäkään heikkoudesta. Edellisvuoden jääsuhailuista viisastuneena mukana oli GPS-laite sekä kokenut Päijänteen kävijä. Suunnistaminen ei tuottanut vaikeuksia, mutta pimeä yllätti nopeasti Reittimme kulki Karisalmen sillalta Hinttolan saaren sekä Hirvisaaren välistä Kelveneen rantaan. Alunperin olimme ajatelleet kiertää Kelventeen pohjoiskautta, mutta päädyimmekin oikaisemaan saaren läpi Koukunlahden kohdalta. Pääsimme yöpymispaikalle reilun tunnin suunniteltua etuajassa.

20.00 Kiinni Karhunkämmen
Karhunkämmenessä, heti ankkurimaljojen jälkeen, laitoimme nuotion tulille, teltan pystyyn ja aloitimme valmistelemaan illallista. Ruuista ei tällä(kään) reissulla tingitty. Illalliseksi valmistui kanasuikaleita paprikaa ja sipulia currytahnalla maustetussa kookosmaidossa, riisin kanssa tarjoiltuna. Mukana ahkiossa olimme raahanneet niin Muurikan pienen retkipannun, kuin myös nuotiokattilan sekä bensakeittimen omalla kattilalla. Ruokaa oli paljon mutta se uposi hetkessä miehistöön. Jälkkärikaakaot teltassa ja unta kuulaan.

11:30 Irti Karhunkämmen, sumuista, etelätuulta 10m/s
Lauantai aamu alkoi märästi, yöllä oli alkanut sataa räntää tai jotain muuta märkää ja aamu jatkui usvaisena ja sateisena. Lähdimme lykkimään kohti Iso-Lammassaarta laskettelulasit naamalla. Laseja sai pyyhkiä vähän väliä, sillä vaikkei vettä satanut, märkä usva kasteli kaiken. Välissä kuitenkin keli kuivahti niinkin paljon, että uskaltauduimme ottamaan kosteat makuupussit reppuihin ja ahkioon kiinni kuivumaan. Tuulessa ne kuivahtikin melko nopeaan. Tuuli tuli selän puolelta joten matka eteni suht joutuisaan. Keskinopeus liikkeessä oli koko viikonlopun ajan noin 3.4km/h.

13.00 Kiinni Iso-Lammassaari
Lounastauko, pussiruokaa. Pientä kireyttä. Illan aterian suunnittelu uusiksi, bataatit sekä folio oli unohtunut kotiin.

13.30. Irti Iso-Lammassaari
Kierros Lammassaaren ympäri ja kohti etelää ja tuulta vasten. Reitti jatkui Haukkasalon ja Lietsaaren itäpuolelta kohti Ykskoivua. Välillä yritimme vähän jutellakin, mutta jonossa ja tuulessa se on jokseenkin haastavaa. Matka taittui siis ominen ajatusten ja välillä kaverin lauleskeluja kuunnellen. Yhdessä hiljaa oleminen on myös yksi parhaita juttuja vaeltaessa. Porukassa ei koe oloaan yksinäiseksi, keulalla hiihtäessä voi keskittyä siintävään kiintopisteeseen ja perässä hiihdellä valmista latua ilman huolta eksymisestä tai muusta sellaisesta. Ja sitten sitä saa kuitenkin kaikessa rauhassa yksinään nollata ajatuksiaan tai täyttää ne ääriään myöten.

19.30 Kiinni Ykskoivu
Eka kertaa Koivussa sydän talvella. Ei huolta mihin ahkionsa tumppaa, sillä niin oli autiot laiturit sekä poijupaikat. Me parkkeerasimme grillikatokseen ensin ruuanlaiton merkeissä (niin ja sitän ennen ankkurimalja tietenkin!) ja lopulta päädyimme myös yöpymään siellä. Herkkuruoka valmistui ilman foliota ja bataattejakin. Alkupalaksi oli bratwurstia sinapilla, pääruuaksi yrtti-oliiviölyssä paistettuja lohkoperunoita, pekoni-paprika höystöä chili-tuorejuustossa sekä vähän lisää bratwurstia. Kamat sai kuivatettua näppärästi nuotilla ja uni tuli jälleen sen enempiä kyselemättä.

11:10 Irti Ykskoivu, pilvistä, etelätuulta 5m/s
Viimeinen rykäisy, n. 5km, alkoi vetisessä kelissä, pekoniaamupalan siivittämänä. Jään pinta oli loskainen ja pito alkoi olla suksen pohjasta tipotiessään. Selät hiessä lykimme Pulkkilanharjulle ja matkalla suunnittelimme uutta reissua kevättalvelle.

12.05 Kiinni Pulkkilanharju
Kamat kasaan ja Vääksyn Majakka-Pavilijonkiin pitsalle! Melkoinen Päijänteen ruomatka meillä!

Mari & Markus

Kölenit jalassa Päijännettä kohti

Marin pitkään odotettu arkivapaa koittaa viimein perjantaina. Tämä takoittaa, että suunnitellun Lontoon reissun sijaan, pääsemmekin Päijänteelle hiihtelemään. Tarkoituksenamme on kiertää Kelvenne, lähtien ja palaten Pulkkilanharjulta. Ringo pakkasi kamansa ja lähti lomailemaan Marin vanhemmille ja kaksikkoamme vahvistaa tällä kertaa kaverimme Ville.

Reitti on suunniteltu, suksen pohjat huollettu, kikkareet leivottu ja sapuska puoli mietitty. Reput ja ahkiokin alkaa saamaan täytettä. Markus osti meille molemmille syksystä Lundhagsin toppahousut Kölenit ja niitä pakkaillessamme keskusteluun nousi niiden plussat ja miinukset. Ja toki mielipiteemme kanssanne jaamme.

Kölenit ovat kevyet, minimalistiset toppahousut, joissa kulkee vetoketjut molemmilla sivuilla alhaalta aina resoriin saakka. Tämä on varmasti ollut tärkein tekijä, joka vaikutti meillä housujen ostoon. Taukopöksyt, jotka saa puettua ilman kenkien tai muiden housujen riisumista. Materiali on polyesteriä ja hyvin tuulenpitävää.  Painoa Marin S-kokoisilla housuilla näyttäsi olevan noin 430g, joten mikään ultralightweigth tuote ei ole kuitenkaa kyseessä. Lahkeensuut ovat kiristetyt ja niissä on kuminen tahmea nauha, jolloin lahkeissa on vähän niinkuin lumipussiakin. Vyötäröllä on kuminauha, sisäpuolella pakkauspussi. Ja siinä ne sitten olikin.

Juuri se, että mitään ylimääräistä ei ole, on parasta Köleneissä. Ne on jotenkin vaan niin älyttömän helpot ja mukavat päällä. Aivan lempparit koiran ulkoilutushousut, mutta ehdottomasti mukana myös talviretkellä. Materiaali on mukavan liukas, joten niiden pukeminen toisten housujen päälle on helppoa.

Hermo taas alkaa kiristyä kun Köleneitä yrittää pakata, ah niin näppärään pakkauspussiinsa. Pussi on kyllä loistavasti sijoiteltu siten, että sitä voi tarvittaessa käyttää taskuna. Mutta ei se riitä, että vaatteen saa sullottua johonkin, jos sen pitäisi vielä pysyäkin siellä. Kölenit mahtuu juuri ja juuri pussiin ja sitten ne voikin sieltä vapautuneesti pyrkiä ulos. Pussia ei saa kiinni millään! Vai saako? Jos joku tietää mikä siinä on ideana niin kommenttia, kiitos!


Ja toinen pitkä miinus tuleekin sitten ulkonäöstä. Hei, tosi ihanan kiiltävän pöksyt! Ja kun meillä on vielä samanlaisetkin Markuksen kanssa niin ai että <3 Marin sisko kysyikin housuista, että onko ne kuivapuvun alustopat. No niiltä ne joo näyttää. Mutta toisaalta loistava idea samalla.

Kölenit lähtee molemmilla Päijänteelle mukaan. Villen kannattaa varata aurinkolasit, sillä kun me hiihdämme auringonlaskuun, kannattaa silmät suojata häikäisyltä!

Mari & Markus

Pikkupakkasilla

Me aloitimme oikeat talvimeiningit viime viikonloppuna. Sääennustukset lupasi pakkasta jo perjantai iltapäivälle, mutta Mari sai laahustaa vielä neljän jälkeen mutasohjossa töistä kotiin. Vähän jo oli semmoista "josko sittenkin vaikka katottas vaan leffa"-meininkiä, mutta onneksi mukaan oli lähdössä Nastolan metsien mies, joka ei ilmaissut minkäänlaisia perumisen viitteitä. Kamat kasaan ja NastaOstolan suuntaan. Vielä ei näyttänyt niin talvelta, että Ringonkin uskalsi ottaa yöksi mukaan metsään.

Partiolaiset olivat muutama viikko aiemmin ollut retkeilemässä Nastolan metsissä ja Ripen johdolla hakeuduimme samaan paikkaan. Halot odottivat pinossa puunjuuressa ja havuja löytyi edellisten jäljeltä puun alta oman patjan pehmikkeeksi.

Ringo nautti täysin rinnoin vapaudesta ja säntäili ympäri pöpelikköä, kunnes illemmasta tajusi, että metsään jäämme. Siinä vaiheessa untuvapussin lämpö kutsui villiä luontoa vahvammin.

Yön vietimme rättilaavussa. Laavu on varmasti partiolaisille yksi tutuimmista majoitteista, mutta muille se ei välttämättä ole yhtä ilmeinen vaihtoehto. Laavu on melko kevyt majoite kantaa mukana, varsinkin jos kantaa pelkän kankaan ja tekee putket ja kiilat kepeistä. Se on helppo pystyttää, paitsi yksin. Suojaa se tarjoaa kohtalaisesti tai riippuu millaiseen paikkaan ja miten päin laavun pystyttää. Hankalaa laavussa on sen työläys. Se vaatii ison alueen mihin se pystytetään, se ei välttämättä aina pysy pystyssä ja se voi ottaa rankastikin tuulta liepeisiinsä, jos se on vähän väärin päin tuuleen nähden ja tuulisessa paikassa. Laavun askeettisuus sitten on taas ihan makuasia. Parasta kuitenkin on varmaankin se, että laavusta voi katsella tähtiä ja öistä metsää. Tai voisi, jos olisi hereillä.

Meille uni tuntui maittavan. Ilta laski lämmön viimein pakkaselle. Paksu kerros havuja laavun pohjalle, pipo korville ja untuvapussin uumeniin. Taisi olla yksi parhaiten nukutuista ulkoöistä pitkiin aikoihin. Ringokaan ei enään ikävöinyt kotisohvalle, kun se sai nukkua emännässä kiinni lämpösessä pussissa.

Aamulla olikin sitten viimeistään jo ihan talvi. Keli oli tuntuvasti pakkasella ja maa melkein valkea. Pekonit pannulle ja kahvia koneeseen. Luontevasti talven odottamisesta puhuminen vaihtui jäisistä jäsenistä valittamiseen. Ja nyt viikon jälkeen voikin jo reippain mielin sanoa, että eiköhän tätä pakkasta ole tälle talvelle jo ollut ihan riittävästi. Josko semmosta -5 astetta sitten jatkossa vaan, kiitti!

Mari ja Markus

Mudassa uuteen vuoteen

Ei se talvi sitten saapunutkaan ja vaikka itse en ole mitenkään nauttinut lumisista kaduista näin omilla kotinurkilla, niin nyt vähän haikailen lumista talvea. Niinkuin on ehkä tästä blogiaktiivisuudestakin voi päätellä, ei ole ihan kauheasti tuo outdoor-meininki märässä ja pimeässä innostanut. Niin ei ole huonoja kelejä, on vaan….EIKU ON! Kyllä on huonoja kelejä ja silloin voi tehdä vaikka jotain muuta kuin seistä sateessa!

No, nyt kun kuitenkin maa on lumeton ja tänään oli jopa ihan kiva ilma vapaapäivän lisäksi, voi toki vedättää kesälajeja ihan tammikuulle. Ostin uuden pyörän lokakuulla ja ajattelin että sen voi todennäköisesti laittaa talviteloille samantien. Hetken tuo varastossa lepäilikin, mutta nyt noin vuoden alun kunniaksi lähdin vallottamaan Lahden metsiä Giantillani.

Kerinkalliolta lähtee reitti Renkomäen ja Ämmälän suuntaa ja saan itseni siellä joka kerta jokseenkin solmuun. Tai metsässä tilanne on näennäisesti hallinnassa, mutta jahka pölähdän takaisin asutuksen pariin, olen aivan hukassa. Niin kävi tänäänkin. Päädyin omakotitaloalueelle jossa on vaan täysin vieraita kadunnimiä, lähdin suunnistamaan kuvittelemaani keskustan suuntaan ja pian näinkin tutun kadunnimen. Ei muuta kun toivottamaan kummitytölle hyvät uudet vuodet!

Kuulumisten vaihdon jälkeen jatkoin hetken katua pitkin, etsien tietä takaisin metsään. Pian pääsinkin takaisin noihin sokkeloihin. Totta kai kun maastovehje on tullut hankittua, pitää sitä ulkoiluttaa myös sille sopivissa maastoissa. Poikkesin siis polulta. Eikös ne mönkijäpohjat pitäisi olla ihan hyviä maastopyöräily alustoja…..ei ollut! Taiteilin fillrilla motarin vartta mönkijän kulkemissa jäljissä. Yritin pysyä pystyssä mudassa, väistellä risuja, vesoja, kantoja ja ylläpitää vauhtia, ettei vaan tarvitse laskea jalkaa lammikkoon. Lopulta päädyin takaisin reitille. Pyörä ja minä, molemmat aivan yltäpäältä mudassa. Eihän siinä voinut sitten muuta kun hymyillä. Hyvin alkaa tämäkin vuosi!

Toivottavasti tämä vuosi olisi tapahtumarikas, vauhdikas sekä täynnä iloa! Meidän molempien puolesta toivotan teille kaikille loistavaa vuotta 2014! Mudatkaa itsenne!

Mari