Tour de Järvenpää

Vaikka tässä on jo moneen kertaan tullut mietittyä, että joko pistäisin maastopyörän talviteloille, niin taas sitä mentiin. Järvenpään Latu järjesti tänään naisille oman lenkin ympäri Järvenpään pöpeliköitä. Menin paikan päälle jo varmuuden vuoksi tuntia ennen, etten varmasti jäisi porukan matkasta. (Joo, muistin siirtää kelloa, mutta lähtöajan väärin).

Tourimme lähtöpaikka oli Vanhankylän kartano.

Tapahtuma oli järjestetty naiskuskeille, jotka harmittavan usein tuppaavat jäämään yhteisiltä maastopyörälenkeiltä pois, koska kokevat, että kynnys osallistua on liian korkea. Kun jos en vaikka pysy vauhdissa, ja pyörä hajoo, ja kaikki nauraa, ja sitten mä vielä kaatuankin! No nyt oli lupa neiteillä ja huolta meistä oli tullut pitämään pari kappaletta miessukupuolen edustajaakin. Neiteilyksi touhu ei kyllä mennyt. Ajoimme reilun kolmenkympin lenkin hieman sateisessa ilmassa ja märässä maastossa. Liukkaat kivet ja juuret toivat lisähaastetta, mutta niistäkin selvisimme kunnialla.

Ella lähti messiin, niin ei yksin tarvinnut uskaltaa.

Parisen kymmentä naista pyörineen Lemmenlaakson laavulla.

Huippulenkki, hyvässä seurassa. Vaikka itsekään en ole monelle yhteislenkille vielä uskaltatunut niin kyllä tämmöisistä päivistä saa intoa ja rohkaisua mennä mukaan. Ja jos en yhteislenkeillekään asti tällä kaudella ennätä, niin ainakaan pyörä ei vielä jouda varastoon talviunille.

-Mari

Pata ja gadgetit

Pata Patric Degerman on ollut meille molemmille jo pitkään eräänlainen idoli ja innoittaja. Hän on suomalainen löytöretkeilijä, joka on reissannut maailmaa ristiin rastiin, nimennyt vuoria ja kokenut mitä erilaisempia seikkailuja. Markus päässyt kuulemaan häntä jo kertaalleen livenä ja Marillakin oli kerran mahdollisuus mennä jututtamaan Pataa, kun he sattuivat samaan junaan. Silloin rohkeutta ei riittänyt ja sekös on jäänyt jälkikäteen harmittamaan.

Tua Ranninen on kirjoittanut kirjan Patan seikkailuista. Pata-Löytöretkeilijä julkaistiin jo vuonna 2012, mutta vasta nyt olemme päässeet kirjaan käsiksi. Toki Markus yritti jo kertaalleen lukea kirjaa ensin sen alkuperäiskielellä ruotsiksi, sillä suomen kielinen versio oli aina lainassa kirjatosta. Valitettavasti seikkailut eivät ihan ottaneet auetakseen hänelle ja kirja kiikutettiin takaisin kirjaston hyllyyn.
Saimme kutsun Yrjönkadun Partioaitassa järjestettyyn koulutusiltaan jota Pata isännöi. Aiheena oli elektroniikka ja sen mahdollisuudet retkeilyssä. Pata oli tuonut esille omia gadgettejään joista hän kertoi yleisestä tietoa, kuin myös vinkkejä niiden käytöstä kentällä. Yleisö koostui henkilöistä, joille outdoor-elämä oli jo tullut tutuksia ja käytännön vinkkejä tuli myös muiltakin kuin illan isännältä. Samalla tutustuttiin myös uuteen Fjällraven Brand Corneriin, joka sisälsikin komean valikoiman Fjällravenin tuotteita.

Kävimme illan aikana läpi kameroiden käytön, paikannuslaitteiteet, valaisimia, varavirtalähteitä, aurinkopaneeleita sekä kommunikointivälineitä. Aikamoinen pläjäys pariin tuntiin. Yksi hyvin mielenkiintoinen aihe oli virran tuottaminen kentällä. Asia, jonka kanssa myös me olemme painineet. Pitäiskö olla aurinkopaneelit mukana? miten virran saa riittämään? Patalla oli tähän paljon hyviä pointteja. Alle viikon reissuille hän ei kuitenkaan nähnyt syytä ottaa mukaan aurinkopaneeleja, kameran akkuja sen sijaan kannattaa olla useampi. Tietyn tyyppisistä akuista häviää nopeasti virta kylmässä, mutta mikäli akkua säilyttääkin povitaskussa lähellä ihoa ja laittaa akun paikalleen vasta kun kameralle on käyttöä, niin akussa riitää potkua pidempään.
Osa aiheista olikin sitten meille ihan uutta ja ei ihan seuraavalla viikonloppureissulla tarvittavaa tietoa. Pata esitteli satelliittipuhelimia ja niiden käyttöä. Kävimme läpi kaksi satelliittijärjestelmää, joiden avulla yhteydenpito onnistuu melkein mistä tahansa maailman kolkasta: Inmarsat, joka kattaa maailman kolkat noin melkein navoille asti ja Iridium, jonka satelliitit kiertävän navalta navalle ja näin mahdollistaa yhteydenpidon myös aivan napaseuduilla asti. Mielenkiintoisia juttuja ja toivottavasti mekin joudumme joskus tutustumaan näihin laitteisiin hieman paremmin.
Patan juttuja kuuntelee mielellään vaikka kuinka monta tuntia putkeen, sillä sen lisäksi, että hänellä on huomattava määrä kokemusta, on hän hyvä esiintymään. Parasta antia illassa oli ne todelliset maastossa tehtävät niksit ja kikat, mitä ei kirjoista voi lukea. Vinkkejä oli monenlaisia, eikä puuttunut Patankaan vinkeistä sukkahousut!


Mikäli teillä tulee mahdollisuus päästä kuulemaan/tapaamaan Pataa käyttäkää mahdollisuus ihmeessä hyväksi. Toivottavasti vastaavanlaiset koulutusillat, jonka Partioaitta nyt pilotoi saisivat jatkoa. Noin ensi hätään, voimme kehoittaa etsimään Pata-Löytöretkeilijä kirjan käsiinne ja lukemaan sen.

P.S. Jos ei vielä Facebook-sivumme tai sivustolle ilmestyneen hienon kunniamerkki-lätkän perusteella ole tullut selväksi, niin voimme tosissan iloksemme kertoa, että Retkipaikka valitsi blogimme syyskuun 2015 retkeilyblogiksi. Jee! Haastattelu luettavissa tästä.

Yöpymissaldo:
+2 Mari riippumatosso lippukunnanjohtamiskurssilla Kunstenniemiessä
+4 viikonloppu teltassa Lahdessa
+2 telttayö Uudessakylässä

88/100

Kilpisjärvi 1000, kolmas ja viimeinen osa: loppurypistys

Lauantai aamuna olo oli vähän levoton. Nyt pitäisi päättää luovutetaanko vai jatketaanko yritystä. Lähdimme nousemaan kohti Haltia sumussa, mutta kuitenkin jo eilistä paremmassa kelissä. Haltille oli helppo nousta, sillä reitti oli selkeästi merkitty ja jopa kivirakkasimmillekin osuuksille näytti hahmottuvan jonkin näköistä polkua. Jonkin ajan kuluttua puhelinverkko näytti elonmerkkejä ja Mari käytti tilaisuuden hyväkseen ja soitti isälleen. Ja kuin varkain, heti kuulumisten vaihdon jälkeen, olimmekin jo huipulla (10). "Niin, että terveisiä Suomen huipulta!". Takaisin saatavat terveiset piristivät mieltämme. Tämän päivän piti olla pahin edessä olevista. Sunnuntaina jopa ihan taivaan täydeltä aurinkoa. Siitä sitten taas huonompaa kohti, muttei kuitenkaan niin ikävää kun tänään. Mari tirautti pienet itkutkin puhelimeen helpotuksesta ja vakuutteli, että tosi kivaa on ollut.

Seuralainen Haltin tuvalla.

Kirjasimme nimet Haltin kirjaan ja lähdimme laskeutumaan alas. Teimme suunnitelman. Suoraan Ridnitsohkalle, sitten Haltin tuvalle ja takaisin etelää kohti ja loppuja huippuja. Sunnuntaille olisi paljon tekemistä, jos kerran aurinkokin paistaa! Alas tullessamme törmäsimme Rauman tuttuihimme ja toivotimme heille hyvät matkat huipulle ja totesimme todennäköisesti tapaavamme taas illalla Pihtsuksella.

Lähdimme nousemaan Ridnitsohkalle sen laelta laskevaa jokea pitkin. Nousu oli virkistävän helppokulkuinen. Pian olimme lättänällä ylätasanteella ja kuvittelimme menevämme kohti korkeinta kohtaa. Mari katsoi eteensä ja näki edessään kaksi vesipatsasta. Kuin kaksi ovea. Kuitenkin peloissaan siitä, että Markus pitäisi aivan hulluna, Mari totesi parhaakseen pitää suunsa kiinni noista satumaisista ovista. Ei mennyt kuitenkaa montaa metriä, kun Markus ihmetteli ääneen, että mitä edessä oikein odotti. Ja muutaman metrin taas kuljettuamme, nuo kaksi "ovea" osottautuikin mökeiksi. Ridnitsohkan matalammalla huipulla on masto sekä kaksi pientä mökkiä. Vaihdoimme suuntaa laakeaa tasannetta pitkin hakien pari metriä korkeampaa kohtaa. Pian löysimme töppyrän joka erottautui korkeimmaksi kohdaksi (11). Totesimme, että tältä huipulta olisi varmasti kaikkeista hienoimmat näkymät tähän mennessä käydyistä huipuista. Harmi, ettei vaan sumun seasta nähnyt mitään.

Palasimme Haltin tuvalle ja teimme kaminaan vielä tulet. Rauman tuttumme oli jättäneet terveiset kirjailtuna pieneen halon pätkään ja pian nämä terveiset lämmittivätkin meitä iloisesti. Saimme pian seuraa tuvalle. Tulijat olivat Jyväskylän seurakunnan porukkaa. He kertoivat olevasta Pihtsuksella yötä yli 20 hengen porukallaan. Vaikka virsikaraoke kuulostikin tosi houkuttelevalta niin päätimmekin jäädä vielä toiseksi yöksi Haltin tuvalle.

Haltin uusi tupa oli ennen rajavartioston käytössä.

Pitkä ja kivinen tie huussille.

Sunnuntaina paistoi aurinko jo seitsemän aikaan kun starttasimme lenkkarimme. Yhdeksän aikaan saavuimme Pihtusjärvelle, jätimme rinkat porokämppien tuntumaan ja otimme suunnan kohti itää ja kohti Doskalharjia. Koimme sattuman olevan kerrankin puolellamme, sillä sumuisella kelillä emme olisi ikipäivänä löytäneet Doskalharjin huippua. Pistoreitillämme oli matkaa noin 7 km suuntaansa, eikä se huipun löytäminen ollut helppoa aurinkoisella kelillä. Huipulla näytti olevan useampiakin huippuja, joten kävimme varmuuden vuoksi usemmalla kivikasalla varustetulla töppyrällä varmistaakseen Doskalharjin huiputuksen (12).

Pihtsusköngäs.

Kun olimme palanneet takaisin rinkoilleemme iltapäivä alkoi olla jo pitkällä. Päätimme jatkaa matkaa ainakin Meekonjärven kämpälle tai sitten niin pitkälle etelää kun jaksamme. Ja niin me sitten jaksettiin, ilta yhdeksään asti päätyen Siedjonjarvrin rantaan. Aurinkoinen päivä, noin 45 km ja 14h takana.

Suklaalevyä säästeltiin loppupuoliskolle.

Maanantaina aurinko oli taas tiessään. Me jatkoimme kärppä kintereillämme edelleen etelään ja Jollanoaivia kohti. Suot ylitettyämme ja keskellä varvikkoa meitä vastaan lähestyi joku. Mietimme, että täällä nyt ei ainakaan olisi uskonut törmäävänsä kehenkään. Ja tämä "kehenkään" ei ollutkaan "kuka vaan", vaan Korpijaakkonakin tunnettu Jaakko. Niin, missäs muualla sitä outdoorbloggaajat toisiinsa törmäisikään kun erämaassa. Jaakko kertoi tulleensa juuri Jollanoaivin yli ja yllytti meidätkin huipulle rinkat selässämme. Niin alkoi pitkä ja hidas taival Jollanoaivin huipulle. Edellisen päivän rykäisy tuntui jaloissa ja väsymys painoi. Jollanoaivilla (13) aurinko paistoi ja mikä parasta, oli 3G. Olimme hetken hiljaa ja räpläsimme vain puheliamme.

Laskeuduimme alas Termisjärvelle ja ja Termisjärven tuvalle. Lyhyiden päiväunien jälkeen saimme seuraksemme kaverin Kuivaniemeltä. Jutustelimme hetken hänen kanssaan tuvalla ja päätimme sitten lähteä vielä iltapuhteeksi Dierpesvarrille. Siinä se loppuilta sitten menikin. Matka huipulle tuntui loputtomalta. Fiilis huipulla (14) oli kuitenkin huikea. Tämä oli viimeinen huippu erämaassa ja enää jäljellä olisi Saana. Palasimme tuvalle, mutta yövyimme teltassa tuvan edustalla.

Ei ollut kuivaniemeläisellä kaverillammekaan ollut yksinäistä tuvassa. Hän oli siirrellyt aamulla rinkkojamme pois lattialta sillä, jokin siellä meni. Ja se jokin oli todennäköisesti edelleen Markuksen rinkassa. Ja niin oli käynyt, että myyrä oli etsinyt ensin tiensä Markuksen rinkkaan ja järsinyt sitten tiensä läpi kuivapussin ja kuivaruokien sekaan. Onneksi tämä kävi vasta viimeisenä päivänä niin ruokatappiot olivat pienemmät. Hätääntynyt myyrä vapautettiin takaisin luontoon ja söimme mitä syötävissä oli.

Sieltä se tuli ja siellä se lymyää.

Matkaa Kilpisjärvelle tuntui olevan vielä ihan tuhottomasti. Kuitenki lopulta se parkkipaikka sieltä avautui esiin. Ettei ihan urheilemiseksi olisi mennyt niin siirryimme sentään Kilpisjärven luontotalolta Saanan juurelle autolla. Vielä ainakin miljoonat portaat ja satojen metrien nousu ja sitten se oli siinä; viimeinen huippu Saana (15). Auringon paisteessa näimme pitkälle pohjoiseen, Haltille saakka ja siinä välissä olevia muita kivoja ja vähemmän kivoja huippuja. Vajaaseen kymmeneen päivään kertyi noin 250 km. Olimme ylpeitä suorituksestamme ja hyvillämme, ettemme luovuttaneet. Toisaalta kuitenkin mietimme, että olihan tuossa nyt tuntureita taasen hetken tarpeeseen ja olisihan se vaihtelua lähteä lomalle vaikka hotelliin seuraavalla kerralla.

Viimeinen karttakuva vaatikin hieman taiteilua. Eli punaisella yöpymispaikat ja sinisellä huiput.

-Mari ja Markus

Yöpymissaldo:
+2
73/100

Reissun jälkeen olemme yöpyneet:
+1 Mari taivasalla mökillä Lohjalla
+2 laavussa Artjärvellä (Mari & Markus)
+1 Mari Nuuksiossa teltassa lippukunnan vaelluksella
+1 Markus Repovedellä teltassa veljen ja veljen pojan kanssa
+2 teltassa Hauholla (Mari & Markus)
80/100