La Dame Blanche - huiputus

Kello 01:00 sykemittari piippasi heräämään. Muutaman tunnin yöunet olivat olleet rauhaisat. Kamat kasaan ja sillä aikaa kun muut lämmittelivät vettä, sain napattua muutamat kuvat upeasta tähtitaivaasta. Noin kello 2:15 köysistömme starttasi kohti ensimmäistä kohdetta. Pakkasta oli noin -10 astetta ja Mont Taculin huippua ei vielä näkyvissäkään. Pelkästään kovaksi tallattu polku osoitti suunnan.

Aamu alkoi tosiaan hyvin ripeällä aikataululla ja jo tunnin päästä herätyksestä olimme liikkeellä. Three Monts- reitti on, yllättäen, kolme osainen ja sen varrella on kolme huippua: Mont Tacul, Mont Maudit sekä viimeisenä Mont Blanc. Reitti ei virallisesti kulje Mont Taculin ja Mont Mauditin huippujen kautta, vaan ohittaa huiput niin sanottujen olkapää harjanteiden kautta.

Ensimmäinen osa on Taculin rinne. Tämä pahamaineinen rinne on aika vaarallista seutua! Rinne tuppaa vyörymään jos lunta tulee paljon ja olosuhteet ovat hiukan edes sen suuntaiset. Rinteen viimeisen poikkikulun päällä on suuri määrä serakkeja, eli riippujäätä. Nämä ovat jäätikön liikkeistä syntyviä lohkareita, jotka muodostuvat jäätikönreunalle. Kun lohkareesta tulee riittävän iso, se murtuu ja tulla tupsahtaa alas. Rinne oli meidän onneksi vyörynyt jo muutama viikkoa aikaisemmin, ikävä kyllä samalla vieden muutaman kiipeilijän mukanaan. Tämän jälkeen ei lumista jaksoa ollut seurannut, joten lähtökohta vyöryille oli epätodennäköinen. Sitten jäivät jäljelle serakit. Sormet hakkua puristaen  lohkareiden ohi ja nousu harjanteen päälle vauhdilla. Jäätikkö ei antanut mitään elonmerkkejä. Kyseiset jääkökkäreet saattavat olla kooltaan jotain koripallojen ja farmariauton välilltä, joten kontaktin ottaminen niiden möhkäleiden kanssa ei houkuttele.

Harjanteelle nousun jälkeen erottui selvä valomato pitkin Mont Mauditia. Otsavalojen loisteessa liikkuvat kiipeilijät menivät rinnettä ylös jo hyvää vauhtia. Lähdimme laskeutumaan vuorten väliselle tasanteelle. Yritin syödä ensimmäisen kaurakeksin! Ei tullut mitään, aivan liian kuivaa ja keksipalaiset pyörivät vaan suussa. Nopeasti tuli selville että nyt mennään kerätyn vararavinnon ja vedenvoimin.  Syöminen aiheutti kuvotusta, joka kyllä onneksi pian helpotti. Näin jälkikäteen ajatellen, voisin kuvitella, että energiageelit voisivat olla hyvä ratkaisu tuon tyyppiselle reissulle. Jokin pikkusuolainen, kuten ilmakuivattukinkku, olisi voinut upota jonka lisäksi mukana tietenkin vettä/nesteytysjuomaa. Meillä oli mukana myös voileipiä ja ne upposivat joten kuten. Mikään ei ollut hyvää, vaikka nälkä oli muutamassa vaiheessa ihan älytön.

Mont Mauditin juurella pidettiin pikkutauko ja keiteltiin hieman vettä. Sen jälkeen alkoi reitin "teknisin" osa. Mauditin seinämä on suhteellisen jyrkkää porrasmaista kiipeämistä ja sen loppuosan noin 40m korkea jääseinämä antoi pienen jännityksen. Siinä vaiheessa aurinko alkoi pikkuhiljaa kajastamaan vuorten takaa ja näki sen että alashan on pitkä matka. Loppuosan viimeiset kymmenen metriä voi mennä joko jääseinämää pitkin oikealta tai sitten pienellä skrämbläämisellä kevyen kivikon läpi. Huippuharjanteelle päästyämme jäimme odottamaan aurinkoa, joka muutaman minuutin odottelun jälkeen paljasti itsensä laakson takaa. Olimme täydellisesti aikataulussa.

Mont Mauditin huippuharjanteelta reitti vei taas alaspäin ja kävellessä katse nousi kohti "Valkoista vuorta" joka  kylpi aamuauringon valossa. Siinä vaiheessa mielessä vilahti kuva itsestä huipulla ja varmasti reissun tunteellisin kohta oli siinä vaiheessa. Reitti näytti siltä että eihän tuo ole homma eikä mikään, väärin meni...

Viimeinen rinne alkoi! Se ei ollut jyrkkä, se ei ollut tekninen, eikä se ollut loppujen lopuksi edes kovin pitkä. Matkaan lähdettin puoli kahdeksan aikaan. Reitti meni rinnettä pitkin siksakkia edestakaisin, jotta suoran nousun uuvuttavuutta saataisiin vähennettyä. Se tuntui loputtomalta. Voimat olivat todella loppu, mutta mikä hämmästyttävää, sykkeet eivät nousseet missään vaiheessa yli 170 lyönnin per minuutti. Näillä sykealueille tahkoaminen merenpinnan tasossa ei tuntuisi juuri miltään. Silti kokoajan tuntui että sydän tulee rinnasta läpi ja jalat eivät vaan meinaa nousta.

Valehuippujen määrä on Mont Blancilla erittäin pieni joten, kun maasto alkoi loivenemaan, alkoi ilo vallata mielen. Kello 10.01 se sitten saavutettiin, HUIPPU 4810 metriä.

Ensimmäinen asia mitä huipulla aloin hapuamaan, oli puhelin. Se ei tietenkään onnistunut ilman pientä säätöä. Ottaessani köysivyyhtiä pois pyöräytin kypärän pois päästä ja se meinasi pyöriä alas koko huipulta, pysähtyen onneksi jalan jälkiin noin 10metri päähän. Kypärä ja siinä kiinni ollut otsavalaisin saatiin pelastettua. Sitten alkoi soittelu, ensin Marille ja sitten äitille.

Viivyimme huipulla noin 10 min. Olotila osalla porukasta oli hieman tukala ja omassa päässä jyskytti, kuin jäätävän bileillan jälkeinen dagen efterinä. Kamat takaisin kantoon ja vastapuolen reittiä alas suuntana Gouturen tupa.

Alaspäin lähdettiin aikalailla puolivaloilla. Jossain vaiheessa huomasin, että nyt kävellään samanlaista harjannetta kun Midin hissillä lähtevä polku, mutta kummallekin puolelle on alas matkaa noin kaksi kilometriä. Siinähän sitten tallusteltiin, kuin normaalilla jalkakäytävällä. Ei voinut valittaa! Maisemat olivat niin hienot ettei mitään rajaa. Ei yhden yhtä estettä edessä ja näkyvyys 100%. Laskeuduimme ensimmäiselle refugeelle eli "turvamajalle" noin 4300 metrin korkeuteen ja samalla väsymys iski. Samalla kun keiteltiin hieman vettä, tuli torkahdeltua kun vain painoi pään käsiä vasten. Yritimme syödä sen mitä pystyi ja jatkoimme sen jälkeen matkaa. Alkuperäinen suunnitelma oli jäädä yöksi tähän,  mutta koska olimme eteneet niin hyvin aikataulussa niin matka jatkui alaspäin.

Kävelimme selkeää polkua alaspäin, varpaankärjet hankasivat kengän kärkeen. Välillä kun suunta muuttui ylöspäin kohti pikkunyppylöitä, huomasi kuinka väsynyt sitä olikaan. Lopulta Gouturen-tupa paljastui kevyen pilviverhon takaa ja huokailu vaihtui helpotukseen. Edessä odotti avaruuskeskuksen näköinen tupa. Vanhan Gouturen-tuvan tilalle oli rakennettu uusi tupa, minne kaikki toiminta oli myös siirtynyt. Me menimme vanhalle tuvalle siitä huolimatta ja pidimme siinä paussin. Silmät kiinni ja pienet päikkäreiden verran unta kuulaan.

Markus