Me aloitimme oikeat talvimeiningit viime viikonloppuna. Sääennustukset lupasi pakkasta jo perjantai iltapäivälle, mutta Mari sai laahustaa vielä neljän jälkeen mutasohjossa töistä kotiin. Vähän jo oli semmoista "josko sittenkin vaikka katottas vaan leffa"-meininkiä, mutta onneksi mukaan oli lähdössä Nastolan metsien mies, joka ei ilmaissut minkäänlaisia perumisen viitteitä. Kamat kasaan ja NastaOstolan suuntaan. Vielä ei näyttänyt niin talvelta, että Ringonkin uskalsi ottaa yöksi mukaan metsään.
Partiolaiset olivat muutama viikko aiemmin ollut retkeilemässä Nastolan metsissä ja Ripen johdolla hakeuduimme samaan paikkaan. Halot odottivat pinossa puunjuuressa ja havuja löytyi edellisten jäljeltä puun alta oman patjan pehmikkeeksi.
Ringo nautti täysin rinnoin vapaudesta ja säntäili ympäri pöpelikköä, kunnes illemmasta tajusi, että metsään jäämme. Siinä vaiheessa untuvapussin lämpö kutsui villiä luontoa vahvammin.
Yön vietimme rättilaavussa. Laavu on varmasti partiolaisille yksi tutuimmista majoitteista, mutta muille se ei välttämättä ole yhtä ilmeinen vaihtoehto. Laavu on melko kevyt majoite kantaa mukana, varsinkin jos kantaa pelkän kankaan ja tekee putket ja kiilat kepeistä. Se on helppo pystyttää, paitsi yksin. Suojaa se tarjoaa kohtalaisesti tai riippuu millaiseen paikkaan ja miten päin laavun pystyttää. Hankalaa laavussa on sen työläys. Se vaatii ison alueen mihin se pystytetään, se ei välttämättä aina pysy pystyssä ja se voi ottaa rankastikin tuulta liepeisiinsä, jos se on vähän väärin päin tuuleen nähden ja tuulisessa paikassa. Laavun askeettisuus sitten on taas ihan makuasia. Parasta kuitenkin on varmaankin se, että laavusta voi katsella tähtiä ja öistä metsää. Tai voisi, jos olisi hereillä.
