Kölenit jalassa Päijännettä kohti

Marin pitkään odotettu arkivapaa koittaa viimein perjantaina. Tämä takoittaa, että suunnitellun Lontoon reissun sijaan, pääsemmekin Päijänteelle hiihtelemään. Tarkoituksenamme on kiertää Kelvenne, lähtien ja palaten Pulkkilanharjulta. Ringo pakkasi kamansa ja lähti lomailemaan Marin vanhemmille ja kaksikkoamme vahvistaa tällä kertaa kaverimme Ville.

Reitti on suunniteltu, suksen pohjat huollettu, kikkareet leivottu ja sapuska puoli mietitty. Reput ja ahkiokin alkaa saamaan täytettä. Markus osti meille molemmille syksystä Lundhagsin toppahousut Kölenit ja niitä pakkaillessamme keskusteluun nousi niiden plussat ja miinukset. Ja toki mielipiteemme kanssanne jaamme.

Kölenit ovat kevyet, minimalistiset toppahousut, joissa kulkee vetoketjut molemmilla sivuilla alhaalta aina resoriin saakka. Tämä on varmasti ollut tärkein tekijä, joka vaikutti meillä housujen ostoon. Taukopöksyt, jotka saa puettua ilman kenkien tai muiden housujen riisumista. Materiali on polyesteriä ja hyvin tuulenpitävää.  Painoa Marin S-kokoisilla housuilla näyttäsi olevan noin 430g, joten mikään ultralightweigth tuote ei ole kuitenkaa kyseessä. Lahkeensuut ovat kiristetyt ja niissä on kuminen tahmea nauha, jolloin lahkeissa on vähän niinkuin lumipussiakin. Vyötäröllä on kuminauha, sisäpuolella pakkauspussi. Ja siinä ne sitten olikin.

Juuri se, että mitään ylimääräistä ei ole, on parasta Köleneissä. Ne on jotenkin vaan niin älyttömän helpot ja mukavat päällä. Aivan lempparit koiran ulkoilutushousut, mutta ehdottomasti mukana myös talviretkellä. Materiaali on mukavan liukas, joten niiden pukeminen toisten housujen päälle on helppoa.

Hermo taas alkaa kiristyä kun Köleneitä yrittää pakata, ah niin näppärään pakkauspussiinsa. Pussi on kyllä loistavasti sijoiteltu siten, että sitä voi tarvittaessa käyttää taskuna. Mutta ei se riitä, että vaatteen saa sullottua johonkin, jos sen pitäisi vielä pysyäkin siellä. Kölenit mahtuu juuri ja juuri pussiin ja sitten ne voikin sieltä vapautuneesti pyrkiä ulos. Pussia ei saa kiinni millään! Vai saako? Jos joku tietää mikä siinä on ideana niin kommenttia, kiitos!


Ja toinen pitkä miinus tuleekin sitten ulkonäöstä. Hei, tosi ihanan kiiltävän pöksyt! Ja kun meillä on vielä samanlaisetkin Markuksen kanssa niin ai että <3 Marin sisko kysyikin housuista, että onko ne kuivapuvun alustopat. No niiltä ne joo näyttää. Mutta toisaalta loistava idea samalla.

Kölenit lähtee molemmilla Päijänteelle mukaan. Villen kannattaa varata aurinkolasit, sillä kun me hiihdämme auringonlaskuun, kannattaa silmät suojata häikäisyltä!

Mari & Markus

Pikkupakkasilla

Me aloitimme oikeat talvimeiningit viime viikonloppuna. Sääennustukset lupasi pakkasta jo perjantai iltapäivälle, mutta Mari sai laahustaa vielä neljän jälkeen mutasohjossa töistä kotiin. Vähän jo oli semmoista "josko sittenkin vaikka katottas vaan leffa"-meininkiä, mutta onneksi mukaan oli lähdössä Nastolan metsien mies, joka ei ilmaissut minkäänlaisia perumisen viitteitä. Kamat kasaan ja NastaOstolan suuntaan. Vielä ei näyttänyt niin talvelta, että Ringonkin uskalsi ottaa yöksi mukaan metsään.

Partiolaiset olivat muutama viikko aiemmin ollut retkeilemässä Nastolan metsissä ja Ripen johdolla hakeuduimme samaan paikkaan. Halot odottivat pinossa puunjuuressa ja havuja löytyi edellisten jäljeltä puun alta oman patjan pehmikkeeksi.

Ringo nautti täysin rinnoin vapaudesta ja säntäili ympäri pöpelikköä, kunnes illemmasta tajusi, että metsään jäämme. Siinä vaiheessa untuvapussin lämpö kutsui villiä luontoa vahvammin.

Yön vietimme rättilaavussa. Laavu on varmasti partiolaisille yksi tutuimmista majoitteista, mutta muille se ei välttämättä ole yhtä ilmeinen vaihtoehto. Laavu on melko kevyt majoite kantaa mukana, varsinkin jos kantaa pelkän kankaan ja tekee putket ja kiilat kepeistä. Se on helppo pystyttää, paitsi yksin. Suojaa se tarjoaa kohtalaisesti tai riippuu millaiseen paikkaan ja miten päin laavun pystyttää. Hankalaa laavussa on sen työläys. Se vaatii ison alueen mihin se pystytetään, se ei välttämättä aina pysy pystyssä ja se voi ottaa rankastikin tuulta liepeisiinsä, jos se on vähän väärin päin tuuleen nähden ja tuulisessa paikassa. Laavun askeettisuus sitten on taas ihan makuasia. Parasta kuitenkin on varmaankin se, että laavusta voi katsella tähtiä ja öistä metsää. Tai voisi, jos olisi hereillä.

Meille uni tuntui maittavan. Ilta laski lämmön viimein pakkaselle. Paksu kerros havuja laavun pohjalle, pipo korville ja untuvapussin uumeniin. Taisi olla yksi parhaiten nukutuista ulkoöistä pitkiin aikoihin. Ringokaan ei enään ikävöinyt kotisohvalle, kun se sai nukkua emännässä kiinni lämpösessä pussissa.

Aamulla olikin sitten viimeistään jo ihan talvi. Keli oli tuntuvasti pakkasella ja maa melkein valkea. Pekonit pannulle ja kahvia koneeseen. Luontevasti talven odottamisesta puhuminen vaihtui jäisistä jäsenistä valittamiseen. Ja nyt viikon jälkeen voikin jo reippain mielin sanoa, että eiköhän tätä pakkasta ole tälle talvelle jo ollut ihan riittävästi. Josko semmosta -5 astetta sitten jatkossa vaan, kiitti!

Mari ja Markus

Mudassa uuteen vuoteen

Ei se talvi sitten saapunutkaan ja vaikka itse en ole mitenkään nauttinut lumisista kaduista näin omilla kotinurkilla, niin nyt vähän haikailen lumista talvea. Niinkuin on ehkä tästä blogiaktiivisuudestakin voi päätellä, ei ole ihan kauheasti tuo outdoor-meininki märässä ja pimeässä innostanut. Niin ei ole huonoja kelejä, on vaan….EIKU ON! Kyllä on huonoja kelejä ja silloin voi tehdä vaikka jotain muuta kuin seistä sateessa!

No, nyt kun kuitenkin maa on lumeton ja tänään oli jopa ihan kiva ilma vapaapäivän lisäksi, voi toki vedättää kesälajeja ihan tammikuulle. Ostin uuden pyörän lokakuulla ja ajattelin että sen voi todennäköisesti laittaa talviteloille samantien. Hetken tuo varastossa lepäilikin, mutta nyt noin vuoden alun kunniaksi lähdin vallottamaan Lahden metsiä Giantillani.

Kerinkalliolta lähtee reitti Renkomäen ja Ämmälän suuntaa ja saan itseni siellä joka kerta jokseenkin solmuun. Tai metsässä tilanne on näennäisesti hallinnassa, mutta jahka pölähdän takaisin asutuksen pariin, olen aivan hukassa. Niin kävi tänäänkin. Päädyin omakotitaloalueelle jossa on vaan täysin vieraita kadunnimiä, lähdin suunnistamaan kuvittelemaani keskustan suuntaan ja pian näinkin tutun kadunnimen. Ei muuta kun toivottamaan kummitytölle hyvät uudet vuodet!

Kuulumisten vaihdon jälkeen jatkoin hetken katua pitkin, etsien tietä takaisin metsään. Pian pääsinkin takaisin noihin sokkeloihin. Totta kai kun maastovehje on tullut hankittua, pitää sitä ulkoiluttaa myös sille sopivissa maastoissa. Poikkesin siis polulta. Eikös ne mönkijäpohjat pitäisi olla ihan hyviä maastopyöräily alustoja…..ei ollut! Taiteilin fillrilla motarin vartta mönkijän kulkemissa jäljissä. Yritin pysyä pystyssä mudassa, väistellä risuja, vesoja, kantoja ja ylläpitää vauhtia, ettei vaan tarvitse laskea jalkaa lammikkoon. Lopulta päädyin takaisin reitille. Pyörä ja minä, molemmat aivan yltäpäältä mudassa. Eihän siinä voinut sitten muuta kun hymyillä. Hyvin alkaa tämäkin vuosi!

Toivottavasti tämä vuosi olisi tapahtumarikas, vauhdikas sekä täynnä iloa! Meidän molempien puolesta toivotan teille kaikille loistavaa vuotta 2014! Mudatkaa itsenne!

Mari

Töppösille töppöset

Untuvatöppöset ovat mitä loistavin unikaveri talviöinä. Meidän töppöset ovat Joutsenen, ihan kotikäyttöön tarkoitetut, puuvillakankaiset untuvatossut. Ostaessa mukana tulee säilytyspussi, jossa meillä usein töppöset kulkee mukana.

Markkinoilta löytyy kevyempiä ja materiaaleitaan teknisempiä malleja, joiden mukana saattaa tulla ulkopohjat, jolloin teltasta pääsee kipaisemaan pihalla ilman, että töppösiä tarvitsee vaihtaa pois. Kangasmateriaalit ovat näissä esimerkiksi pertexiä ja mallit huomattavasti paremmin säädettäviä ja istuvampia kuin kotikäyttöön tarkoitetuissa. Hinta on luonnollisesti myös hieman toistaluokkaa.

Viime talven Perämeren reissua varten kaivoin ompelukoneen kaapinperältä ja päätin tehdä reissua varten untuvatöppösille ulkotöppöset. Ihan valmiiksi ne eivät reissua varten tulleet, mutta käyttöön ne saatiin. Nyt on kuitenkin söpöt kuorisaappaat odottamassa ensi talven telttailuja.

Valmiita kaavoja ei ollut vaan töppösten avulla piirtelin jotain kaavojen kaltaista. Lopullinen malli muotoutui saappaan valmistuessa, joten älkää toki kuvitelko, että kuvan kaavoilla saisi suoraan mitään käyttökelpoista....ne on pelkkä alkutilanne ja aihio :) Ja tosissaan nämä kaavat ovat Joutsenen M- sekä L-kokoisille untuvatossuille.

Töppösiä varten tarvitsee:

• kuramaton, josta tehdään töppöselle pohja
• ulkoiluvaatekangasta, ostimme kahta paria varten 1m kangasta
• fleece-kangasta välipohjaksi
• resoria tm. joustavaa kangasta töppösten varteen
• kuminauhaa tai nyöriä varren suuaukkoon
• karhunlankaa, sormustimen, pitkän pinnan sekä terävän neulan pohjan käsin ompelemista varten

Kaavoista puuttuu resoria varten mitat. Itse lisäsin resoria V:n muotoisen palasen etuosaan, että pukeminen olisi mahdollisimman helppoa.

Ompelin ensin töppösen kasaan fleecepohjalla. Matkalla pohjoisiin ompelimme vuoroissa kuramattoa kiinni kenkään. Se oli ehdottomasti työläin työvaihe ja homma olisi jäänytkin jo siihen, ellei kenkä olisi ollut sitä vaille valmis. Toiset kengät valmistuivat reissuun, toisissa kuramatot olivat pikaliimalla kiinni ja ompeleen ne saivat ympärilleen vasta kotiin palattuamme.

Nyt kun töppöset ovat testattu, voi olla tyytyväinen uurastukseen. "Kuoret" ovat helppo nykäistä töppösten päälle, ne pysyvät ihan kohtalaisesti jalassa ja ulkona piipahtamisen jälkeen sisätöppöset ovat edelleen kuivat. Lisäksi, onhan noi nyt ihan superpäheen näköiset!

Tuotekehityksenä voi lisätä vielä yhdet kengän pohjalliset ulkotöppösten pohjalle, jolloin eristävyys toivottavasti paranee hieman.

Pakkasia odotellessa

Mari

Ski Expo 2013

Se on nyt sitten talvi! Kausi avattu Ski Expossa, Helsingin messukeskuksessa.

Ski Expon anti oli odotetunlainen; parasta oli tutut naamat, joiden kanssa jutellessa päivä sujui kivasti. Messut itsessään tarjosi pitkälti untuvatakkia untuvatakin perään. Ja harmittavasti messut tuntuvat kutistuvan vuosi vuodelta. Partioaitan osasto oli koju, joka kehotti: "Tykkä meistä Facebookissa" ja heidän osastonsa löytyikin messukeskuksen sijaan heidän verkkosivuiltaan. Usealla edellisvuosien näyttelleasettajalla ei ollut tänä vuonna tuotakaan vähää. Saimme messuilla kuitenkin nelisen tuntia kulumaan, ilman ainuttakaan bissetaukoa, joten olihan siellä jotain nähtävääkin!


Uusi markkinoille tullut tuote tai pikemmin materiaali, joka oli hyvin messuilla edustettuna, on vettä pelkäämätön untuva. Untuva käsitellään vettähylkiväksi, jolloin untuva ei mene kosteallakaan kelillä kasaan vaan säilyttää hyvän lämmön eristävyyden. Messuilla me hypläsimme Berghausin Hydrodown sekä Milletin Downtek -tuotteita, joissa ainakin lopputulos on suunniteltu samanlaiseksi. Markus on jo varustautunut tähän talveen omalla untuvasadetakilla, joten ehkäpä jossain vaiheessa hänellä on kirjoitettavaakin sen toimivuudesta.

Villa tuntuu jatkavan voittokulkuaan alusvaatteissa ja muissa tekstiileissä. Tuntuu, että villa alkaa olemaan tietynlainen paremmuuden merkki tuotteissa. Jos materiaalissa on käytetty edes vähän villaa, on se automaattisesti villattomaa kilpailijaansa parempi. Ei sillä, että tietty "villahulluus" ei olisi meihinkin iskenyt, mutta yhden materiaalin ylivertaisuudella ratsastaminen myös ärsyttää.

Hyvää tässä villamaniassa on toki se, että tuotteita alkaa löytyä jo muitakin kuin erivärisellä saumurin saumalla varustettuja pitkiä kalsareita. Tästä hyvänä esimerkkinä Mons Royale, jolla on erittäin hyvännäköisiä villa-alusvaatteita ja niiden lisäksi kaupunkiin sopivia puseroita. Heidän valikoima tuntui laajentuneen  viime vuodesta merkittävästi.

Toinen selkeä trendi on haalarit. Ne niin ihanat/kamalat haalarit. Pari vuotta sitten tuli One Piece ja perässä lukuisat kilpailijat ihanien/kamalien collegehaalarien kanssa. Nyt ne ovat saaneet jatkoa ihan oikeiden käyttövaatteiden muodossa. Valittavina oli kerrastohaalaria villaisena (mm. Aclima) tai keinokuituisena (mm. Haglöfs), niin miehille kuin naisille. Kerraston päälle oli sitten valittavissa esimerkiksi Haglöfsin kuorihaalaria Vassi Suit tai hieman järeämpänä vaihtoehtona Berghausin Ulvetanna Hydrodown suit. Niistä sitten tykkää ketkä tykkää, loput sitten vihaa. Meistä toinen tykkää.

Sitten meidän joululahjat. Slideskis ovat olleet Joulupukin listalla enemmän ja vähemmän aktiivisesti jo jokusen vuoden. Ne ensimmäiset, mihin ainakin Mari ihastui palavasti, oli Altai Skisin HOK:it jotka ovat lyhyet ja leveät sukset nousukarvoilla. Ne ovat lumikengän ja suksen välimuoto. Luistaa alamäessä paremmin kuin lumikenkä ja pitää ylämäessä paremmin kuin metsäsuksi. Pakkaa on tullut näiden HOK:kien jälkeen tullut sekoittamaan OAC:in Kar -sukset ja nyt meille uutena tuttavuutena OAC:in XCD -sukset.

Nyt hypistelimme kolmea eri mallia ja HOK:it tipahtivat toivelistalta säälimättömästi pois. Käytännössähän ne ovat luistavat lumikegät, joten jos hakee mitään suksen tapaista, tippuu ne listalta pois. Parastahan olisi, jos olisi yksi suksi, joka toimisi niin Etelä-Suomen metiköissä, kuin myös Pohjoisen tunturissa ja olisi helppo nakata autoon mukaan. OAC:in XCD vaikuttaisi olevan lähinnä sitä, mutta se että sen luvataan sopivan niin moneen, herättää epäilyn, onko se ominaisuuksiltaa niin kompromissi, että kiukuttaa. Ja että sama 160 cm pituinen suksi niin Marille kuin Markukselle….ei voi olla molemmilla hyvä! Molemmat OAC:it  jäivät kuitenkin kiusaamaan ja jollei Joulupukki tuo suksia näillä puheilla, joudumme varmaankin metsästämään testikappaleet jostain ja tekemään lisää arviointia.

Vaikka sukset jäivätkin ostamatta, ei tyhjin käsin tarvinut messuilta lähteä. Mari löysi itselleen Super Yellowin pingviini-lippapipon ja Markus kolme patukkaa Sahlman-toffeeta viidellä eurolla. Ei mikään turha reissu siis!

Mari ja Markus

Tuula Nousiainen: Kaikki minun vuoreni

Markus on päässyt vuorille kokeilemaan millaista siellä on seikkailla, mutta omat vuoristokokemukseni ovat olemattomat. Otin helpomman, halvemman ja turvallisemman tavan lähestyä aihetta, hakemalla kirjastosta Tuula Nousiaisen matkakertomuksia.

Tuula Nousiainen oli suomalaisen naisvuorikiipeilyn, tai ylipäätänsä suomalaisen vuorikiipeilyn uranuurtajia. Hän oli toinen suomalainen, joka ylitti 8000 m rajapyykin, kiipeämällä Cho Oyun 8021m huipulle. Ensimmäinen suomalainen nainen niin korkealla huipulla.

Nousiainen kirjoitti tekemistään retkistä vuosien 1989 ja 2004 välillä. Tuula jäi leskeksi 29-vuotiaana, kolme vuotiaan Kirsi-tytön yksinhuoltajaksi. Hän oli innokas hiihtäjä ja ulkona liikkuja. Ensimmäisen huippunsa, Araratin, hän valoitti 42-vuotiaana, ja siitä se ylämäki sitten alkoi. Retket veivät yhä korkeammille huipuille, mutta kun 9000 m korkeita huippuja ei maailmasta löytynyt, Tuulan reissut vaihtuivat Cho Oyun valloituksen jälkeen kanoottiin ja polkupyörään.

Nousiainen kuoli vuonna 2004 marraskuussa, 57-vuotiaana syöpään, vain puolivuotta Santiago de Compostelan pyhiinvaellusreitillä tehdyn matkan jälkeen. Loppuun saakka hän sai elää elämäänsä rakkaiden harrastusten parissa. Tytär Kirsi kokosi äidin kirjoitukset sekä lehdissä kirjoitettuja artikkeleita yksiin kansiin ja julkaisi ne tänä vuonna omakustanteisesti.

Pehmeäkantinen kirja on taitettu kuin opinnäytetyö; tekstit tekstinä ja liitteet, eli kuvat lopussa. Kirja ei ole todellakaan kovin kutsuvan näköinen teos. Kirja on mielenkiintoinen lukea. Alkuun harmittaa takkuava kerronta, mutta kun Tuulan tyyliin kirjoittaa tottuu, teksti on mukavaa luettavaa. Teksteistä välittyy Tuulan periksiantamattomuus ja luja tahto. Sillä päättäväisyydellä on menty vuorille, mutta myös surrutta tehty pesäeroa niihin ryhmän jäseniin joiden kanssa Tuula ei ole tullut juttuun. Itselleni jäi olo, että Tuula oli varmasti loistava tyyppi, jos hänen kanssaan pääsi samalle aaltopituudelle.

Lujan tahdon lisäksi Tuula sopeutui nopeasti vuoristo-olosuhteisiin, häneen vuoristotauti ei kertakaikkiaan iskenyt kuten useimpiin muihin. Tottakai ohut ilmanala vaikutti häneenkin, mutta näistä oireista hän ei juurikaan kirjoita. Pik Korsenevskajan huipulta hän joutui laskeutumaan sokeana, sillä lumi oli sokeuttanut hänet huipulla.

Nousiaisessa on selvää idoliainesta. Vahva nainen, joka ei antanut ihmisten ennakkoluulojen tai oikeastaan minkään muunkaan häntä lannistaa. Yli 50 v. nainen maailman katolla ei taida tänäkään päivänä olla mikään tuttu näky. Tuula romuttaa kaikki ajatukset siitä, että maailma olisi koettava nuorena tai sen mahdollisuuden menettää.

Sitten kun musta tulee iso, niin mäkin haluan olla kuin Tuula! Minäkin tahdon juoda shampanjaa venäläisessä junassa matkalla kohti seikkailuja sekä matkata maailman toiselle puolelle toteamaan, että ei mennyt niinkuin piti ja jatkaa siitä huolimatta uusiin haasteisiin, vaikka nekin voi olla samanlaisia pettymyksiä.


Mari

The Tilia Trail - Lehmusreitti

Se ettei retkeilemään tarvitse lähteä lähimetsää kauemmas, meinaa usein unohtua. Retkeily liikuntamuotona jää arjessa helposti kuntosalin ja ryhmäliikuntojen jalkoihin, joka on ymmärrettävää. Vaatihan se aikaa ja suunnittelua yleensä enemmän kuin salille raahautuminen.

Pitkin viikkoa suunnittelimme viikonloppua metsikössä. Kuluvana kesänä olimme monesti puhuneet,  että pitäisi lähteä kiertämään Lehmusreitti. Ja koko kesän ne sitten ihan puheiden tasolle jäikin. Nyt päätimme ottaa ajan tähän keskustan ympäri kiertävään luontopolkuun. Ensin yöksi Markuksen kotinurkille Artjärvelle telttailemaan ja laittamaan ruokaa tulilla ja aamulla takaisin Marin kulmille ja kaupunkia kiertämään. Kotiseuturetkeilyä koko viikonlopuksi!

Lehmusreitti on puistoreitti Lahden ympäri, se kiertää kaikki tärkeimmät nähtävyyden, kuten Sibeliustalon, hyppyrimäkien ja radiomastojen ohi. Matkaa reitillä on noin 12,5 km. Ja kun pelkiksi kävelijöiksi meistä ei ole ja Marin pyörästä ei seuraa kun kiroilua, päätimme kiertää reitin trai-hölkäten. Sillee rennosti, että ylämäet kävellään ja matkalla napsitaan kuvia, mutta kuitenkin trikoot päällä (ei Markuksella) ja matkan kellottaen. Kummankaa juoksukunnossakaan kun ei ihan kamalan paljon kehuttavaa tällä hetkellä ole. Varasimme varmuudelta trikoiden taskuun vähän käteistä, jos vaikka matkalla haluaisi pysähtyä kalj..kahville.

Aloitimme reitin Tiirismaan koululta. Pieni pätkä Tiirismaan koulun ympäri kiertävää maastolenkkiä josta matka jatkui katuja pitkin kohti Radiomäkeä. Ylös Radiomäelle, alas Radiomäeltä, ylös Isku-areenan taakse, taas alas ja sitten taas ylös Salpausselän ulkoilumaastoon. Onneksi päätimme kävellä ylämäet. Niitä riittää tässä kaupungissa!

Urheilukeskukselta reitti jatkuu satamaan päin, skippasimme Sibelius-talon ja jatkoimme suoraan ylämäkeen ja Lanun-puistoon. Lanun-puistossa oli paljon muitakin ulkoilijoita liikkeellä, aurinkokin alkoi jo pilkahdella synkän aamun jälkeen. Lehtimetsäpuisto oli värikäs ja kaunis.

Lanun-puistoon saakka olimme liikkuneet tutuilla kaduilla ja poluilla, mutta tästä eteenpäin paikat muuttuivat vieraammiksi. Lehmusreitti on erittäin hyvin merkitty, joten reitiltä harhautumisen pelko oli kuitenkin pieni. Reitti nousi, yllättäen ylämäkeen, Niemenkallioille jatkuen vielä ylemmäksi, Västeråsin puistoon. Västeråsin puistossa on ennen laiduntanut lampaita, josta muistuttaa vieläkin "kapulasillat", joita pitkin ihmiset pääsivät puistoon ja sieltä pois, mutta jota lampaat eivät voineet käyttää.

Kivistönmäen päällä helpotti ajatus, että enään ei voida kauheasti nousta. Laskeuduimmekin hieman, jonka jälkeen pääsimme taas nousemaan, nyt Vesitornille. Vielä Mustankallion hautausmaa ja loppu olikin alamäkeä. Lenkki päättyi joka aamuisiin koiran ulkoilutus maisemiin.

Markuksen sykemittari näytti matkaksi 11,4 km ja aikaa meni noin 1h 45 min. Ringo sai raahattua itsensä vällyjen väliin ja me jatkoimme sunnuntaita päiväsaunalla. Kotiseutumatkailu virkistää! Hienoa, että meiltä löytyy Lahdesta tälläinen reitti. Lisää tietoa Lehmusreitistä sekä kartta löytyy Lahden kaupungin nettisivuilta.

Mari & Markus