sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Töppösille töppöset

Untuvatöppöset ovat mitä loistavin unikaveri talviöinä. Meidän töppöset ovat Joutsenen, ihan kotikäyttöön tarkoitetut, puuvillakankaiset untuvatossut. Ostaessa mukana tulee säilytyspussi, jossa meillä usein töppöset kulkee mukana.

Markkinoilta löytyy kevyempiä ja materiaaleitaan teknisempiä malleja, joiden mukana saattaa tulla ulkopohjat, jolloin teltasta pääsee kipaisemaan pihalla ilman, että töppösiä tarvitsee vaihtaa pois. Kangasmateriaalit ovat näissä esimerkiksi pertexiä ja mallit huomattavasti paremmin säädettäviä ja istuvampia kuin kotikäyttöön tarkoitetuissa. Hinta on luonnollisesti myös hieman toistaluokkaa.

Viime talven Perämeren reissua varten kaivoin ompelukoneen kaapinperältä ja päätin tehdä reissua varten untuvatöppösille ulkotöppöset. Ihan valmiiksi ne eivät reissua varten tulleet, mutta käyttöön ne saatiin. Nyt on kuitenkin söpöt kuorisaappaat odottamassa ensi talven telttailuja.
Valmiita kaavoja ei ollut vaan töppösten avulla piirtelin jotain kaavojen kaltaista. Lopullinen malli muotoutui saappaan valmistuessa, joten älkää toki kuvitelko, että kuvan kaavoilla saisi suoraan mitään käyttökelpoista....ne on pelkkä alkutilanne ja aihio :) Ja tosissaan nämä kaavat ovat Joutsenen M- sekä L-kokoisille untuvatossuille.

Töppösiä varten tarvitsee:
  • kuramaton, josta tehdään töppöselle pohja
  • ulkoiluvaatekangasta, ostimme kahta paria varten 1m kangasta
  • fleece-kangasta välipohjaksi
  • resoria tm. joustavaa kangasta töppösten varteen
  • kuminauhaa tai nyöriä varren suuaukkoon
  • karhunlankaa, sormustimen, pitkän pinnan sekä terävän neulan pohjan käsin ompelemista varten
Kaavoista puuttuu resoria varten mitat. Itse lisäsin resoria V:n muotoisen palasen etuosaan, että pukeminen olisi mahdollisimman helppoa.

Ompelin ensin töppösen kasaan fleecepohjalla. Matkalla pohjoisiin ompelimme vuoroissa kuramattoa kiinni kenkään. Se oli ehdottomasti työläin työvaihe ja homma olisi jäänytkin jo siihen, ellei kenkä olisi ollut sitä vaille valmis. Toiset kengät valmistuivat reissuun, toisissa kuramatot olivat pikaliimalla kiinni ja ompeleen ne saivat ympärilleen vasta kotiin palattuamme.
Nyt kun töppöset ovat testattu, voi olla tyytyväinen uurastukseen. "Kuoret" ovat helppo nykäistä töppösten päälle, ne pysyvät ihan kohtalaisesti jalassa ja ulkona piipahtamisen jälkeen sisätöppöset ovat edelleen kuivat. Lisäksi, onhan noi nyt ihan superpäheen näköiset!

Tuotekehityksenä voi lisätä vielä yhdet kengän pohjalliset ulkotöppösten pohjalle, jolloin eristävyys toivottavasti paranee hieman.

Pakkasia odotellessa

Mari

sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Ski Expo 2013

Se on nyt sitten talvi! Kausi avattu Ski Expossa, Helsingin messukeskuksessa.


Ski Expon anti oli odotetunlainen; parasta oli tutut naamat, joiden kanssa jutellessa päivä sujui kivasti. Messut itsessään tarjosi pitkälti untuvatakkia untuvatakin perään. Ja harmittavasti messut tuntuvat kutistuvan vuosi vuodelta. Partioaitan osasto oli koju, joka kehotti: "Tykkä meistä Facebookissa" ja heidän osastonsa löytyikin messukeskuksen sijaan heidän verkkosivuiltaan. Usealla edellisvuosien näyttelleasettajalla ei ollut tänä vuonna tuotakaan vähää. Saimme messuilla kuitenkin nelisen tuntia kulumaan, ilman ainuttakaan bissetaukoa, joten olihan siellä jotain nähtävääkin!


Uusi markkinoille tullut tuote tai pikemmin materiaali, joka oli hyvin messuilla edustettuna, on vettä pelkäämätön untuva. Untuva käsitellään vettähylkiväksi, jolloin untuva ei mene kosteallakaan kelillä kasaan vaan säilyttää hyvän lämmön eristävyyden. Messuilla me hypläsimme Berghausin Hydrodown sekä Milletin Downtek -tuotteita, joissa ainakin lopputulos on suunniteltu samanlaiseksi. Markus on jo varustautunut tähän talveen omalla untuvasadetakilla, joten ehkäpä jossain vaiheessa hänellä on kirjoitettavaakin sen toimivuudesta.
Villa tuntuu jatkavan voittokulkuaan alusvaatteissa ja muissa tekstiileissä. Tuntuu, että villa alkaa olemaan tietynlainen paremmuuden merkki tuotteissa. Jos materiaalissa on käytetty edes vähän villaa, on se automaattisesti villattomaa kilpailijaansa parempi. Ei sillä, että tietty "villahulluus" ei olisi meihinkin iskenyt, mutta yhden materiaalin ylivertaisuudella ratsastaminen myös ärsyttää.

Hyvää tässä villamaniassa on toki se, että tuotteita alkaa löytyä jo muitakin kuin erivärisellä saumurin saumalla varustettuja pitkiä kalsareita. Tästä hyvänä esimerkkinä Mons Royale, jolla on erittäin hyvännäköisiä villa-alusvaatteita ja niiden lisäksi kaupunkiin sopivia puseroita. Heidän valikoima tuntui laajentuneen  viime vuodesta merkittävästi.

Toinen selkeä trendi on haalarit. Ne niin ihanat/kamalat haalarit. Pari vuotta sitten tuli One Piece ja perässä lukuisat kilpailijat ihanien/kamalien collegehaalarien kanssa. Nyt ne ovat saaneet jatkoa ihan oikeiden käyttövaatteiden muodossa. Valittavina oli kerrastohaalaria villaisena (mm. Aclima) tai keinokuituisena (mm. Haglöfs), niin miehille kuin naisille. Kerraston päälle oli sitten valittavissa esimerkiksi Haglöfsin kuorihaalaria Vassi Suit tai hieman järeämpänä vaihtoehtona Berghausin Ulvetanna Hydrodown suit. Niistä sitten tykkää ketkä tykkää, loput sitten vihaa. Meistä toinen tykkää.

Sitten meidän joululahjat. Slideskis ovat olleet Joulupukin listalla enemmän ja vähemmän aktiivisesti jo jokusen vuoden. Ne ensimmäiset, mihin ainakin Mari ihastui palavasti, oli Altai Skisin HOK:it jotka ovat lyhyet ja leveät sukset nousukarvoilla. Ne ovat lumikengän ja suksen välimuoto. Luistaa alamäessä paremmin kuin lumikenkä ja pitää ylämäessä paremmin kuin metsäsuksi. Pakkaa on tullut näiden HOK:kien jälkeen tullut sekoittamaan OAC:in Kar -sukset ja nyt meille uutena tuttavuutena OAC:in XCD -sukset.

Nyt hypistelimme kolmea eri mallia ja HOK:it tipahtivat toivelistalta säälimättömästi pois. Käytännössähän ne ovat luistavat lumikegät, joten jos hakee mitään suksen tapaista, tippuu ne listalta pois. Parastahan olisi, jos olisi yksi suksi, joka toimisi niin Etelä-Suomen metiköissä, kuin myös Pohjoisen tunturissa ja olisi helppo nakata autoon mukaan. OAC:in XCD vaikuttaisi olevan lähinnä sitä, mutta se että sen luvataan sopivan niin moneen, herättää epäilyn, onko se ominaisuuksiltaa niin kompromissi, että kiukuttaa. Ja että sama 160 cm pituinen suksi niin Marille kuin Markukselle….ei voi olla molemmilla hyvä! Molemmat OAC:it  jäivät kuitenkin kiusaamaan ja jollei Joulupukki tuo suksia näillä puheilla, joudumme varmaankin metsästämään testikappaleet jostain ja tekemään lisää arviointia.

Vaikka sukset jäivätkin ostamatta, ei tyhjin käsin tarvinut messuilta lähteä. Mari löysi itselleen Super Yellowin pingviini-lippapipon ja Markus kolme patukkaa Sahlman-toffeeta viidellä eurolla. Ei mikään turha reissu siis!

Mari ja Markus





torstai 10. lokakuuta 2013

Tuula Nousiainen: Kaikki minun vuoreni

Markus on päässyt vuorille kokeilemaan millaista siellä on seikkailla, mutta omat vuoristokokemukseni ovat olemattomat. Otin helpomman, halvemman ja turvallisemman tavan lähestyä aihetta, hakemalla kirjastosta Tuula Nousiaisen matkakertomuksia.

Tuula Nousiainen oli suomalaisen naisvuorikiipeilyn, tai ylipäätänsä suomalaisen vuorikiipeilyn uranuurtajia. Hän oli toinen suomalainen, joka ylitti 8000 m rajapyykin, kiipeämällä Cho Oyun 8021m huipulle. Ensimmäinen suomalainen nainen niin korkealla huipulla.

Nousiainen kirjoitti tekemistään retkistä vuosien 1989 ja 2004 välillä. Tuula jäi leskeksi 29-vuotiaana, kolme vuotiaan Kirsi-tytön yksinhuoltajaksi. Hän oli innokas hiihtäjä ja ulkona liikkuja. Ensimmäisen huippunsa, Araratin, hän valoitti 42-vuotiaana, ja siitä se ylämäki sitten alkoi. Retket veivät yhä korkeammille huipuille, mutta kun 9000 m korkeita huippuja ei maailmasta löytynyt, Tuulan reissut vaihtuivat Cho Oyun valloituksen jälkeen kanoottiin ja polkupyörään.

Nousiainen kuoli vuonna 2004 marraskuussa, 57-vuotiaana syöpään, vain puolivuotta Santiago de Compostelan pyhiinvaellusreitillä tehdyn matkan jälkeen. Loppuun saakka hän sai elää elämäänsä rakkaiden harrastusten parissa. Tytär Kirsi kokosi äidin kirjoitukset sekä lehdissä kirjoitettuja artikkeleita yksiin kansiin ja julkaisi ne tänä vuonna omakustanteisesti.

Pehmeäkantinen kirja on taitettu kuin opinnäytetyö; tekstit tekstinä ja liitteet, eli kuvat lopussa. Kirja ei ole todellakaan kovin kutsuvan näköinen teos. Kirja on mielenkiintoinen lukea. Alkuun harmittaa takkuava kerronta, mutta kun Tuulan tyyliin kirjoittaa tottuu, teksti on mukavaa luettavaa. Teksteistä välittyy Tuulan periksiantamattomuus ja luja tahto. Sillä päättäväisyydellä on menty vuorille, mutta myös surrutta tehty pesäeroa niihin ryhmän jäseniin joiden kanssa Tuula ei ole tullut juttuun. Itselleni jäi olo, että Tuula oli varmasti loistava tyyppi, jos hänen kanssaan pääsi samalle aaltopituudelle.

Lujan tahdon lisäksi Tuula sopeutui nopeasti vuoristo-olosuhteisiin, häneen vuoristotauti ei kertakaikkiaan iskenyt kuten useimpiin muihin. Tottakai ohut ilmanala vaikutti häneenkin, mutta näistä oireista hän ei juurikaan kirjoita. Pik Korsenevskajan huipulta hän joutui laskeutumaan sokeana, sillä lumi oli sokeuttanut hänet huipulla.

Nousiaisessa on selvää idoliainesta. Vahva nainen, joka ei antanut ihmisten ennakkoluulojen tai oikeastaan minkään muunkaan häntä lannistaa. Yli 50 v. nainen maailman katolla ei taida tänäkään päivänä olla mikään tuttu näky. Tuula romuttaa kaikki ajatukset siitä, että maailma olisi koettava nuorena tai sen mahdollisuuden menettää.

Sitten kun musta tulee iso, niin mäkin haluan olla kuin Tuula! Minäkin tahdon juoda shampanjaa venäläisessä junassa matkalla kohti seikkailuja sekä matkata maailman toiselle puolelle toteamaan, että ei mennyt niinkuin piti ja jatkaa siitä huolimatta uusiin haasteisiin, vaikka nekin voi olla samanlaisia pettymyksiä.


Mari

sunnuntai 6. lokakuuta 2013

The Tilia Trail - Lehmusreitti


Se ettei retkeilemään tarvitse lähteä lähimetsää kauemmas, meinaa usein unohtua. Retkeily liikuntamuotona jää arjessa helposti kuntosalin ja ryhmäliikuntojen jalkoihin, joka on ymmärrettävää. Vaatihan se aikaa ja suunnittelua yleensä enemmän kuin salille raahautuminen.

Pitkin viikkoa suunnittelimme viikonloppua metsikössä. Kuluvana kesänä olimme monesti puhuneet,  että pitäisi lähteä kiertämään Lehmusreitti. Ja koko kesän ne sitten ihan puheiden tasolle jäikin. Nyt päätimme ottaa ajan tähän keskustan ympäri kiertävään luontopolkuun. Ensin yöksi Markuksen kotinurkille Artjärvelle telttailemaan ja laittamaan ruokaa tulilla ja aamulla takaisin Marin kulmille ja kaupunkia kiertämään. Kotiseuturetkeilyä koko viikonlopuksi!

Lehmusreitti on puistoreitti Lahden ympäri, se kiertää kaikki tärkeimmät nähtävyyden, kuten Sibeliustalon, hyppyrimäkien ja radiomastojen ohi. Matkaa reitillä on noin 12,5 km. Ja kun pelkiksi kävelijöiksi meistä ei ole ja Marin pyörästä ei seuraa kun kiroilua, päätimme kiertää reitin trai-hölkäten. Sillee rennosti, että ylämäet kävellään ja matkalla napsitaan kuvia, mutta kuitenkin trikoot päällä (ei Markuksella) ja matkan kellottaen. Kummankaa juoksukunnossakaan kun ei ihan kamalan paljon kehuttavaa tällä hetkellä ole. Varasimme varmuudelta trikoiden taskuun vähän käteistä, jos vaikka matkalla haluaisi pysähtyä kalj..kahville.


Aloitimme reitin Tiirismaan koululta. Pieni pätkä Tiirismaan koulun ympäri kiertävää maastolenkkiä josta matka jatkui katuja pitkin kohti Radiomäkeä. Ylös Radiomäelle, alas Radiomäeltä, ylös Isku-areenan taakse, taas alas ja sitten taas ylös Salpausselän ulkoilumaastoon. Onneksi päätimme kävellä ylämäet. Niitä riittää tässä kaupungissa!




















Urheilukeskukselta reitti jatkuu satamaan päin, skippasimme Sibelius-talon ja jatkoimme suoraan ylämäkeen ja Lanun-puistoon. Lanun-puistossa oli paljon muitakin ulkoilijoita liikkeellä, aurinkokin alkoi jo pilkahdella synkän aamun jälkeen. Lehtimetsäpuisto oli värikäs ja kaunis.

Lanun-puistoon saakka olimme liikkuneet tutuilla kaduilla ja poluilla, mutta tästä eteenpäin paikat muuttuivat vieraammiksi. Lehmusreitti on erittäin hyvin merkitty, joten reitiltä harhautumisen pelko oli kuitenkin pieni. Reitti nousi, yllättäen ylämäkeen, Niemenkallioille jatkuen vielä ylemmäksi, Västeråsin puistoon. Västeråsin puistossa on ennen laiduntanut lampaita, josta muistuttaa vieläkin "kapulasillat", joita pitkin ihmiset pääsivät puistoon ja sieltä pois, mutta jota lampaat eivät voineet käyttää.

Kivistönmäen päällä helpotti ajatus, että enään ei voida kauheasti nousta. Laskeuduimmekin hieman, jonka jälkeen pääsimme taas nousemaan, nyt Vesitornille. Vielä Mustankallion hautausmaa ja loppu olikin alamäkeä. Lenkki päättyi joka aamuisiin koiran ulkoilutus maisemiin.

Markuksen sykemittari näytti matkaksi 11,4 km ja aikaa meni noin 1h 45 min. Ringo sai raahattua itsensä vällyjen väliin ja me jatkoimme sunnuntaita päiväsaunalla. Kotiseutumatkailu virkistää! Hienoa, että meiltä löytyy Lahdesta tälläinen reitti. Lisää tietoa Lehmusreitistä sekä kartta löytyy Lahden kaupungin nettisivuilta.

Mari & Markus

sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Berghaus ulkomainos kuvakilpailu

Berghaus on ulkoiluvarustevalmistaja Britanniasta, joka on ollut vielä hieman tuntemattomampi merkki meillä Suomessa. Yritys ei ole mikään uusi vaan se on perustettu jo 1960-luvulla. Tuotteita heillä on ihan arkikäyttöön kuin myös todellisille heavyusereille. Nyt Berghaus on lähtenyt myös valloittamaan Suomea ja iskenyt ulkomainoksiaan ympäri valtakuntaa. Facebookissa heillä on mainoksiin liittyvä kilpailu, jossa voi voittaa Berghausin Mount Asgard Hybrid -takin. Meidän kotinurkille oli ilmestynty myös mainos ja tällä kuvalla me lähdettiin kisaan. 

Kisa jatkuu 3.10. saakka. Vielä ehtii osallistua! Linkki kisan Facebook-sivulle: Berghaus ulkomainos kuvakilpailu

Mari & Markus

keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Perinteinen isä-tytär-vaellus Repoveden elämyspuistossa

Sillä aikaa, kun Markus seikkaili vuorilla, minä suuntasin isäni ja Ringon kanssa Repovedelle viikonloppua viettämään. Vuosi takaperin olin lähdössä Ringon kanssa kaksin Evolle viikonlopuksi, kun ajattelin kokeilla kepillä jäätä ja kysyä kiinnostaisiko isääni liittyä seuraan. Ja se hullu sitten lähti mukaan! Siitä se perinne sitten alkoi. Ensimmäinen reissu oli yksi yö Evolla, tänä vuonna kaksi yötä Repovedellä, ehkä ensi vuonna sitten kokeillaan jo kolmea yötä.

Pääsin lähtemään perjantaina töistä jo hyvissä ajoin, joten starttasimme Saarijärven parkkipaikalta kohti metsikköä klo 17 aikoihin. Kipusimme Olhavan vuorelle ja näkymät oli varmaankin suunnilleen samaa luokkaa kuin mitä Markuksella oli ollut Mont Blancilla. Olhavalle kantautui alapuolen nuotiopaikan äänet. Siellä kuulosti olevan vähintään parikymmentä 14-v. tyttöä sidukat kädessä. Emme lähteneet tarkistamaan, kuulimmeko oikein.

Laskeuduimme alas ja suuntasimme nuotiopaikan sijaan suoraan laavulle, jossa tulia piti jo yksi porukka ja völjyssämme seurasi toinen. Täällä keski-ikä oli jo korkeampi ja ilta meni mukavasti. Osa täälläkin yöpyvistä oli matkassa 24-kantamalla, eli bileet jatkuivat pitkälle yöhön.

Me olimme vähän jämävarusteilla matkassa, sillä suurin osa varusteista oli Markuksella mukana. Majoitteena meillä oli tarppi ja makuualustojen alle pikkupressu. Ringokin oli onneksi sen verran väsynyt, että se pysyi kiltisti pussissa, eikä yrittänyt jatkuvasti paeta avomajoitteestamme.

Seuraavana aamuna lähdimme melomaan. Olimme vuokranneet Tervarummulta kanootin kuudeksi tunniksi. Olin varannut ja maksanuta kanootin etukäteen netissä ja aamulla lähetin teksiviestin saamieni ohjeiden mukaisesti ja sain paluuviestinä koodin, jolla kanootin sekä varustekaapin lukot sai auki. Näppärä systeemi!


Meloimme rantaa pitkin kohti etelää ja Lapinsalmea, välillä pysähtyen tsekkaamaan tärkeimmät nähtävyydet, kuten kalliomaalaukset sekä Katajavuoren portaat. Lapinsalmessa pysähdyimme keittelemään kahvit. Riippusilta kuhisi keinui tasaiseen tahtiin, kun päättymätön jono retkeilijöitä ja virkistäytyjiä ylitti sitä jatkuvana jonona. Lapinsalmen nuotiopaikalle alkoikin valua muutama kymmentä virkistäytyjää virvokelaatikkojensa kanssa. Nuotiopaikalla eräs äiti totesi, että ehkä ei muksut nyt saa ihan sitä oikeaa kuvaa luonnossa liikkumisesta. Oli siinä itselläkin hieman ihmeteltävää! Näkemäni perusteella, eivät ole suomalaiset ainakaan luonnosta vieraantuneet. Repovedellä oli varmasti enemmän porukkaa sinä lauantaina kun Lahden keskustassa markkinapäivänä.

Jatkoimme melomista Määkijään saakka, jossa oli hieno uusi varauskota, omine pihapiireineen ja luonnollisesti muutama muukin retkeilijä. Määkijästä käännyimme takaisin päin ja meloimme väenpaljoutta karkuun saareen, jossa nautimme syysauringosta ja valmistimme lounaan.

Palautimme kanootin lähtöpaikkaan iltapäivällä ja matkamme jatkui Mustalamminvuoren näköalatornin kautta Kirnukankaalle. Mitä pidemmälle ilta jatkui, sitä vähemmän oli vastaantulijoita ja toisella yöpaikalla ei ollut meidän lisäksi yötä kuin yksi rouva.


Sunnuntaina lähdimme hyvissä ajoin takasin autolle ja olimme Lahdessa jo kymmenen aikaa aamulla. Kauhea kiire laittamaan koti kauniiksi ja ruuat uuniin, että pääsee vielä iltapäivästä hakemaan Markuksen lentokentältä. Ja siellä me saapuvien lentojan aulassa sitten Ringon kanssa odoteltiin, kun seikkailija palasi seikkailuistaan!

Mari

sunnuntai 22. syyskuuta 2013

La Dame Blanche - huiputus

Kello 01:00 sykemittari piippasi heräämään. Muutaman tunnin yöunet olivat olleet rauhaisat. Kamat kasaan ja sillä aikaa kun muut lämmittelivät vettä, sain napattua muutamat kuvat upeasta tähtitaivaasta. Noin kello 2:15 köysistömme starttasi kohti ensimmäistä kohdetta. Pakkasta oli noin -10 astetta ja Mont Taculin huippua ei vielä näkyvissäkään. Pelkästään kovaksi tallattu polku osoitti suunnan.

Aamu alkoi tosiaan hyvin ripeällä aikataululla ja jo tunnin päästä herätyksestä olimme liikkeellä. Three Monts- reitti on, yllättäen, kolme osainen ja sen varrella on kolme huippua: Mont Tacul, Mont Maudit sekä viimeisenä Mont Blanc. Reitti ei virallisesti kulje Mont Taculin ja Mont Mauditin huippujen kautta, vaan ohittaa huiput niin sanottujen olkapää harjanteiden kautta.

Ensimmäinen osa on Taculin rinne. Tämä pahamaineinen rinne on aika vaarallista seutua! Rinne tuppaa vyörymään jos lunta tulee paljon ja olosuhteet ovat hiukan edes sen suuntaiset. Rinteen viimeisen poikkikulun päällä on suuri määrä serakkeja, eli riippujäätä. Nämä ovat jäätikön liikkeistä syntyviä lohkareita, jotka muodostuvat jäätikönreunalle. Kun lohkareesta tulee riittävän iso, se murtuu ja tulla tupsahtaa alas. Rinne oli meidän onneksi vyörynyt jo muutama viikkoa aikaisemmin, ikävä kyllä samalla vieden muutaman kiipeilijän mukanaan. Tämän jälkeen ei lumista jaksoa ollut seurannut, joten lähtökohta vyöryille oli epätodennäköinen. Sitten jäivät jäljelle serakit. Sormet hakkua puristaen  lohkareiden ohi ja nousu harjanteen päälle vauhdilla. Jäätikkö ei antanut mitään elonmerkkejä. Kyseiset jääkökkäreet saattavat olla kooltaan jotain koripallojen ja farmariauton välilltä, joten kontaktin ottaminen niiden möhkäleiden kanssa ei houkuttele.

Harjanteelle nousun jälkeen erottui selvä valomato pitkin Mont Mauditia. Otsavalojen loisteessa liikkuvat kiipeilijät menivät rinnettä ylös jo hyvää vauhtia. Lähdimme laskeutumaan vuorten väliselle tasanteelle. Yritin syödä ensimmäisen kaurakeksin! Ei tullut mitään, aivan liian kuivaa ja keksipalaiset pyörivät vaan suussa. Nopeasti tuli selville että nyt mennään kerätyn vararavinnon ja vedenvoimin.  Syöminen aiheutti kuvotusta, joka kyllä onneksi pian helpotti. Näin jälkikäteen ajatellen, voisin kuvitella, että energiageelit voisivat olla hyvä ratkaisu tuon tyyppiselle reissulle. Jokin pikkusuolainen, kuten ilmakuivattukinkku, olisi voinut upota jonka lisäksi mukana tietenkin vettä/nesteytysjuomaa. Meillä oli mukana myös voileipiä ja ne upposivat joten kuten. Mikään ei ollut hyvää, vaikka nälkä oli muutamassa vaiheessa ihan älytön.

Mont Mauditin juurella pidettiin pikkutauko ja keiteltiin hieman vettä. Sen jälkeen alkoi reitin "teknisin" osa. Mauditin seinämä on suhteellisen jyrkkää porrasmaista kiipeämistä ja sen loppuosan noin 40m korkea jääseinämä antoi pienen jännityksen. Siinä vaiheessa aurinko alkoi pikkuhiljaa kajastamaan vuorten takaa ja näki sen että alashan on pitkä matka. Loppuosan viimeiset kymmenen metriä voi mennä joko jääseinämää pitkin oikealta tai sitten pienellä skrämbläämisellä kevyen kivikon läpi. Huippuharjanteelle päästyämme jäimme odottamaan aurinkoa, joka muutaman minuutin odottelun jälkeen paljasti itsensä laakson takaa. Olimme täydellisesti aikataulussa.

Mont Mauditin huippuharjanteelta reitti vei taas alaspäin ja kävellessä katse nousi kohti "Valkoista vuorta" joka  kylpi aamuauringon valossa. Siinä vaiheessa mielessä vilahti kuva itsestä huipulla ja varmasti reissun tunteellisin kohta oli siinä vaiheessa. Reitti näytti siltä että eihän tuo ole homma eikä mikään, väärin meni...

Viimeinen rinne alkoi! Se ei ollut jyrkkä, se ei ollut tekninen, eikä se ollut loppujen lopuksi edes kovin pitkä. Matkaan lähdettin puoli kahdeksan aikaan. Reitti meni rinnettä pitkin siksakkia edestakaisin, jotta suoran nousun uuvuttavuutta saataisiin vähennettyä. Se tuntui loputtomalta. Voimat olivat todella loppu, mutta mikä hämmästyttävää, sykkeet eivät nousseet missään vaiheessa yli 170 lyönnin per minuutti. Näillä sykealueille tahkoaminen merenpinnan tasossa ei tuntuisi juuri miltään. Silti kokoajan tuntui että sydän tulee rinnasta läpi ja jalat eivät vaan meinaa nousta.

Valehuippujen määrä on Mont Blancilla erittäin pieni joten, kun maasto alkoi loivenemaan, alkoi ilo vallata mielen. Kello 10.01 se sitten saavutettiin, HUIPPU 4810 metriä.

Ensimmäinen asia mitä huipulla aloin hapuamaan, oli puhelin. Se ei tietenkään onnistunut ilman pientä säätöä. Ottaessani köysivyyhtiä pois pyöräytin kypärän pois päästä ja se meinasi pyöriä alas koko huipulta, pysähtyen onneksi jalan jälkiin noin 10metri päähän. Kypärä ja siinä kiinni ollut otsavalaisin saatiin pelastettua. Sitten alkoi soittelu, ensin Marille ja sitten äitille.

Viivyimme huipulla noin 10 min. Olotila osalla porukasta oli hieman tukala ja omassa päässä jyskytti, kuin jäätävän bileillan jälkeinen dagen efterinä. Kamat takaisin kantoon ja vastapuolen reittiä alas suuntana Gouturen tupa.

Alaspäin lähdettiin aikalailla puolivaloilla. Jossain vaiheessa huomasin, että nyt kävellään samanlaista harjannetta kun Midin hissillä lähtevä polku, mutta kummallekin puolelle on alas matkaa noin kaksi kilometriä. Siinähän sitten tallusteltiin, kuin normaalilla jalkakäytävällä. Ei voinut valittaa! Maisemat olivat niin hienot ettei mitään rajaa. Ei yhden yhtä estettä edessä ja näkyvyys 100%. Laskeuduimme ensimmäiselle refugeelle eli "turvamajalle" noin 4300 metrin korkeuteen ja samalla väsymys iski. Samalla kun keiteltiin hieman vettä, tuli torkahdeltua kun vain painoi pään käsiä vasten. Yritimme syödä sen mitä pystyi ja jatkoimme sen jälkeen matkaa. Alkuperäinen suunnitelma oli jäädä yöksi tähän,  mutta koska olimme eteneet niin hyvin aikataulussa niin matka jatkui alaspäin.

Kävelimme selkeää polkua alaspäin, varpaankärjet hankasivat kengän kärkeen. Välillä kun suunta muuttui ylöspäin kohti pikkunyppylöitä, huomasi kuinka väsynyt sitä olikaan. Lopulta Gouturen-tupa paljastui kevyen pilviverhon takaa ja huokailu vaihtui helpotukseen. Edessä odotti avaruuskeskuksen näköinen tupa. Vanhan Gouturen-tuvan tilalle oli rakennettu uusi tupa, minne kaikki toiminta oli myös siirtynyt. Me menimme vanhalle tuvalle siitä huolimatta ja pidimme siinä paussin. Silmät kiinni ja pienet päikkäreiden verran unta kuulaan.

Markus

torstai 19. syyskuuta 2013

Merci beaucoup - laaksossa

Seuraava päivä menikin sitten palautueassa! Selkeää uupumista oli ilmassa vaikka kovasti yritettiin sitä jäätelöllä ja valkoviinillä korjata. Tankkailimme leirissä ja lähdimme tutustumaan Chamonixin kylään. Kylä on kohtuu hintainen ja tottakai ranskalaisessa kylässä sai kulumaan runsaasti patonkia ja viiniä. "Merci beaucoup" alkoi taipumaan myös suomalaisessa suussa. Kyläpahanen oli aivan täynnä toinen toistaan hienompia alppityylisiä taloja.  Kaikki talot olivat täynnä omia pikkuerikoisuuksia ja kukkia oli kaikkien parvekkeilla. Ei tullut yhtään ikävä skandinaavisia elementtitaloja.

Iltapäivä meni kaupungilla pyöriessa ja illasta palattiin takaisin leiriin. Teimme päätöksin, että aloitamme matkan huipulle seuraavana päivänä. Kaikki ylimääräinen karsittiin pois! Koska olimme itsenäinen retkikunta ja käytimme telttoja yöpymiseen tuli meille painoa jokaisen reppuun jo lähtökohtaisesti enemmän kun majoituspalveluita käyttävälle. Tämän lisäksi reittivalinnaksemme oli Three Monts -reittiä ylös ja normal routea (Gouter Hut -reittiä) alas. Tämä tarkoitti sitä, että kaikki varusteet piti raahata myös vuoren yli. Grammoja viilattiin vaatteista, vain ihan pakolliset mukaan. Itsellänihän oli mukaan ängettävä myös 1,4kg painava järjestelmäkamera.

Varustelista:

Päällä:
  • merinobokserit (Devold)
  • merinokerrasto
  • merino t-paita
  • nahkaiset kiipeilyhanskat (Petzl)
  • softshell housut (Arc'teryx)
  • softshell takki (Haglöfs)
  • merinovilla Buff
  • Julbo aurinkolasit
  • Falke TK2 Wool (MAAILMAN PARHAAT SUKAT)
  • Suunto Quest -sykemittari
  • La Sportiva Batura -kengät
Repussa:
  • makuualusta (Thermarest Prolite +)
  • Joutsen Halla-makuupussi
  • keitin (MSR reactor)
  • Edelrid kaasu 230g
  • tulukset
  • 5kpl pussiruokaa
  • keksejä
  • pipareita
  • Nalgene-pullo 1l
  • taukotakki (Berghaus Ramche down)
  • kamera (Canon 5d Mark II)
  • objektiivi (Sigma 16mm fisheye f2.8)
  • varahanskat (softshell)
  • vararukkaset (Haglöfs)
  • unisukat(bridgedale)
  • teltan kaaret
  • kiipeilyvarusteet (valjaat yms...)
  • hakku
  • kävelysauva
  • kypärä

Osa tavaroista jaettiin porukan kesken kuten majoitustarvikkeet sekä keitin. Muuten mentiin kukin omillaan ja esimerkiksi omasta repusta jäi pois kuorikerros koska keli oli luvattu hyväksi. Tämä osoittautui onneksi ihan hyväksi päätökseksi.

Seuraavan aamuna lähdettiin taas Midin-hissillä ylöspäin matkaten ja samaisen lumiharjanteen kautta Midin tasanteelle. 
Toisessa nousussa huomasi aklimasoitumiskeikan vaikutuksen. Tällä kertaa ei ollut juurikaan tukala olo ja ruokaakin tuli syötyä melkein kahden edestä, jotta viimeisetkin energian rippeet saatiin kehoon. Luulin jo unohtaneeni lusikan leiriin,  joten illallinen kiskottiin kitusiin urheiluteippi/pakkauspussi viritelmällä. Myöhemmin lusikka löytyikin sitten untsarintaskusta.

Noin kello 20:00 laitettiin päät tyynyn ja ainoa asia mikä esti sykkeen laskun oli takaraivossa jyskyttävä ajatus "ensi yönä sitten mennään".








Markus

keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Bonjour! - aklimatiosoitumassa

Lennot Helsingistä lähtivät parikymmentä minuuttia myöhässä. Vaihto Frankfurtissa ja siitä  Geneveen. Genevestä jatkoimme matkaa Chamexpress-junalla Chamonixin keskustaan ja sen läheisyydessä sijaitsevalle leirintäalueelle.  Leirintäalueella meitä jo odottikin autolla saapunut kolmen kopla, jotka olivat jo ruuan kimpussa. Niin myös me pääsimme heti trangian kattiloiden ääreen. Tästä se reissu voi sitten alkaa! Kelit olivat olleet todella hienot ja loppuviikoksi lupailtiin myös hyvää keliä, mutta hieman enemmän pilviä. Ruokailun lomassa laitoimme suunnitelmat kuntoon ja päätimme lähteä seuraavana aamuna kohti hissiä ja aklimasoitumaan.

Seuraavan aamun puurojen ja tankkausjuoman jälkeen tavarat otettiin kantoon ja lähdettiin lähestymään hissiä jalan. Hissilippu neljäksi päiväksi maksoi 105€ ja sitä sai käyttää rajattomasti päivän aikana eivätkä käyttöpäivien tarvinneet olla peräkkäiset. Kova hinta, mutta säästää kyllä tarvittavia voimia huomattavasti.


Aiguille du Midin köysirata on hissi jolla noustaan noin 3900 metrin korkeuteen ja se on varmasti yksi suosituimpia nähtävyyksiä Ranskassa. Ylläasemalla, Aguille du Midin huipulla, puetaan valjaat sekä jääraudat jalkaan ja jätetään muu turistiporukka ottamaan kuvia. Reitti kulkee ensin köysistössä pienen portin luo ja portista matka jatkuu ensimmäiseen tulikasteeseen;  hartialevyiseen harjanteeseen, joka on 170 korkeusmetriä alas tallaattava polku. Oli muuten jännittävä kulkea. Se viettää alas puolikuun muotoisena ja toiselle puolelle tippuu 2000 metriä suoraan Chamonixin kylään ja toiselle puolelle 200metriä suoraan jäätikkörailoon. Pulssi nousi, mutta kunnialla selvittiin ja oli kyllä siistiä.

Olimme pätyneet Midin-tasanteelle josta jatkoimme matkaa Pointes Lachenalille. Sinne useat oppaat vievät asiakkaansa aklimatiosoitumaan, ennen nousua Mont Blancille. Tämä toimi myös meidän aklimatiosoitumis- ja harjoituspaikkana.




Aoitimme nousemaan hiukan jyrkempää rinnettä ylöspäin, johon oli muodostunut hyvät rappuset, samalla harjoitelimme köysistössä liikkumista. Kaikki meni hyvin ja päästiin harjanteen päälle, missä teimme muutamia köysiharjotteita. Kokeilimme muunmuassa railopelastus tekniikoita, ruuvailtiin jääruuveja ja yksi tärkeimmistä,  tottulimme ohuenpaan ilmanalaan.

Pienen eväs tauon jälkeen lähdettiin skärmbläämään, eli kiipeämään pikavarmistein kallio sekä jääalustoilla. Kiipeilimme muutaman köysimitan siten, että liikuimme kahdessa köysistössä. Toisessa köysistössä oli 60m köysi ja oli kolme kiipeilijää ja toisessa 30m köysi kahdella kiipeilijällä. Ensimmäisen kallio-osuuden jälkeen saavutimme reitin puolivälissä sijaitsevan satulan harjan, missä totesimme kellon olevan jo aika paljon. Päätimme laskeutua takaisin jäätikölle ja pistää leiri pystyyn. Nopeeta pussiruokaa ja päät makuupussin huppuihin.



Siinä hengitellessä huomasi kuinka ohuempi ilmanala tuntuu jo näilläkin korkeuksilla. Samalla heräsi ajatus, että mitä jos ei jaksakaan huipulle saakka. Tämän ajatuksen kanssa ei tarvinut pitkää painia, sillä uni tuli yllättävän nopeasti.

Aamulla, mieli suurinpiirtein virkeänä, laitettiin teltat kasaan syötiin ja suunnattiin takaisin laaksoon jatkamaan unia.

Markus