Tiistai-ilta meni jäitä poltellessa. Istuskelimme Juuson tukikohdassa ja odottelimme, että kello vaihtuisi seuraavan päivän puolelle, jotta matkanteon voisi aloittaa. Syy miksemme lähteneet heti oli simppeli, halusimme vierailla Haaparannassa matkan varrella. Eliaksella oli tarve kuoritakille, Ville tarvitsi pitkät kalsarit ja minä Fazerin Kina-karkkeja. Yhden aikaan yöllä auto starttasi.
Matka Savukoskelle kysyi istumalihaksia, sillä kaikkine taukoineen matka kesti melkein 16 tuntia. Vierailimme matkalla Haaparannan Haglöfs ja Naturkompaniet Outleteissa ja kaikki saivat mitä halusivatkin. Ruoka ja eväs puoli hoidettiin samalla reissulla Tornion Prismassa, muuten pysähdyimme pikku tauoille ja lounaalle Rovaniemen paikkeille. Eipä siinä mitään, meillä ei ollut kiire mihinkään.
Perillä eli Eliaksen Ukin lapinmökillä aloitimme mökin lämmityksen, ruokien valmistuksen sekä retkelle tarvittavien tavaroiden pakkaamisen sekä testaamisen. Ongelmia ilmeni heti; bensa-keittimen pumpussa oleva nahkainen "kuppi", jolla pumpataan paine polttoainepulloon oli päässyt ilmeisesti hieman kuivumaan ja repeämään. Tästä seurasi paineeton pullon ja ongelma.
Kun kamat alkoivat olla kasassa, alkoi suksien testailu. Arsenaalista löytyivät parit Madshusin tunturisukset, metsäsukset mallia SA-int ja OAC XCD:t. Latupohjana oli oletettavissa moottorikelkka reitti, joten kovin syvää kahlaamista ei olisi odotettavissa. Tavarat pakkasimme reppuihin ja yhteiset tavarat ahkioon.
Keskiviikko aamu sarasti ja olimme sopineet, että hiihtämään pitäisi päästä kello 11:00. Tovihan siinä sitten kuitenkin vierähti ennen kuin olimme pelipaikoilla Kemihaarassa ja lopulta seurueemme sivakoi kohti kairaa noin kello 12:30. Siinä vaiheessa aurinko olisi aloittanut jo laskunsa, mutta kun aurinko jo oli jo valmiiksi pysytellyt tiukan pilviverhon takana, ei siitäkään kannattanut murehtia. Taivaalta satoi jotain alijäähtyneen veden ja lumisateen sekoitusta ja pakkasta taisi olla muutama aste.
Hiihtomatkaa kertyi ensimmäiselle päivälle noin10km ja olimme Vieriharjun autiotuvalla jo hyvissä ajoin. Moottorikelkkauralla oli hieman lunta, mutta kova pohja teki etenemisestä vaivatonta ja mukavaa. Vieriharju on ehdottomasti hienoin autiotupa millä olen koskaan käynyt. Se on tilava ja hyvin kalustettu ja siellä on sauna. Aikamoisen herraskaisesti päästiin nukkumaan, kun jokaiselle oli oma patja talonpuolesta ja lähes parisänkyä vastaava tila missä pyöriä.
Seuraavana aamuna lähdettiinkin sitten itse pääetapille. Matkaa Korvatunturille Vieriharjulta on aikasta tarkalleen 15km. Noin 10km jälkeen saavutaan rajavyöhykkeelle, jossa liikkumiseen tarvitaan erikoislupa. Rajavyöhykkeeltä on palattava yöksi pois, joten minimissään 20km hiihtopäivään tuli varautua. Ohjeistuksessa on myös, että kulkijan tulee tehdä vielä erillinen ilmoitus päivystävälle rajavartialle, milloin on menossa rajavyöhykkeelle. Tämä kannattaa tehdä viimeistään Vieriharjulla, sillä siellä on vielä jonkinlainen kuuluvuus. Ville hoiti ilmoituksen ja saimme hyvät matkan toivotukset. Sukset jalkaan ja kohti Joulupukin maata. Pakkanen huiteli jossain -9 asteen tienoilla.
Keli oli erinomainen. Sopiva pikku pakkanen ja sen ei oletettu juurikaan nousevan. Tämä merkitsi myös tulevan telttayön kannalta hyvää. Hiihtelimme aikamme ja saavuimme rajavyöhykkeelle. Rajavyöhykkeelle saapumista ei voi olla huomaamatta. Keltaisia taluaja ja nauhoja ovat maat ja puut täynnä.
Metsikkö jatkui ja puut alkoivat pienenemään, merkki siitä että huippua kohti mennään. Reitti kiertää aika pitkälle itään, ennenkuin tulee poroaidan luo ja seurailee sitä loivaan ylämäkeen kohti aidassa olevaa aukkoa. Aukon jälkeen alkaa loppusuora, missä noustaan hieman jyrkempi osuus kohti huippua. Missään vaiheessa ei tuntunut mitenkään ylivoimaisen pahalta, lukuun ottamatta viimeisiä nousumetrejä.
Huipulla tuli konkretisoitui sanonta "huipulla tuulee". Pikku pakkanen ei tuntunutkaan enää niin kivalta, kun se puhalsi 15m/s tuulen kanssa. Korvatunturin huipulla on vartiomiehen tupa, joten pamautimme suoraan sinne keittelemään sapuskat. Kävimme kuitenki ulkona ottamassa muutamia kuvia. Venäjän puoleinen huippu on jo Suomen mittapuulla näyttävän näköinen. Olisihan se kiva jos meltäkin löytyisi tuollaisia "mini-vuori". Ei auta kuin tyytyä näihin mitä on, ja onhan meillä on kuitenkin se oikea Joulupukki kun naapurissa asuu vain mikä lie Pakkasukko.
Pimeä hiipi kuin varkain ja huipulta laskettiin alas otsavalojen avulla. Juuso pääsi nauttimaan kunnon polvituntumasta, sillä otsavalon virta oli lähes kokonaan loppu. Mäki oli suhteellisen jyrkkä, joten lähes intuitiolla mentiin. Alas päästiin ilman kompurointi ja viisi kilometriä rajavyöhykkeelle menivät kuin siivillä.
Päästyämme takaisin Rajavyöhykeelle nappasimme ahkion mukaan ja jatkoimme matkaa vielä noin kilometrin verran, kunnes polun eteläpuolelta löytyi mukava leiripaikka. Tamppasimme suksilla telttoille pohjat ja annoimme niiden jäätyä hetken ennen telttojen pystytystä. Sillä aikaa kun toinen pari pystytti telttoja niin toiset tekivät ruokaa. Ruuan jälkeen olikin aika käydä nukkumaan.
Aamulla heräsimme lumisateeseen, joka ei tullut taivaalta. Telttojen räppänät olivat jääneet avaamatta riittävän tuuletuksen varmistamiseksi, joten hengityshöyry oli jäätynyt teltan sisäpinnoille. Pieni sisäinen lumisade ei haitannut, vaan herätti ripeästi. Pakkanen oli ehkä hieman noussut yön aikana ja ilma alkoi tuntua jo hieman kirpeältä.
Edessä oli reissun lyhyin päivä. Kevyt 8-9km lenkki takaisin Vieriharjulle. Matkalla mietimme jo mahdollisuutta päiväunille ja että jatkaisimme matkaa takaisin Kemihaaraan vielä samaisena yönä. Toisena vaihtoehtona pohdimme myös Madotojan autiotupaa, joka olisi tarkoittanut 9km lisää lenkkiä päivälle. Pääsimme takaisin Vieriharjulle ja siihen me sitten myös jäimme. Pakkanen alkoi olla jo korkealla ja kämpän lämpömittari rupesi näyttämään jo lähelle -30 celciusta.
Koitti viimeisen päivän aamu. Unta oli otettu lähes kellon ympäri. Aamu sujui normikäytännöllä: puuroa, vettä, paikat kuntoon, puita ja kiehisiä seuraaville. Hieman ennen lähtöä kurkattiin pakkasmittaria ja se näytti noin -28 celsiusta. Se alkoi jo olemaan kylmän puoleista.
Hiihdimme kohti Kemihaara. Tänään oli minun ja Eliaksen vuoro vetää ahkiota ja aloitin ensimmäisellä vuorolla. Ahkion kiskominen sai kevyen hien pintaan, josta seurasi pieni pelko kohta koittavasta kylmästä. Siinä vaiheessa, kun vetovuoro vaihtuisi, hiki jäätyisi. Hieman alle puolessa välissä vaihdoimme vetäjää. Pitkiä taukoja ei pidetty koska kylmä tuli heti.
Viimeisen poroaidan jälkeen saavuimme aukiolle ja saimme pilkahduksen aurinkoa. Samalla vastaan tuli kairaan suuntaava porukka. Heidän tarkoituksena oli myöskin mennä Korvatunturille. Turinat jäivät lyhyeksi, sillä nyt alkoi tuntua jo erittäin kylmältä. Jatkoimme viimeiselle neljännekselle pikapikaa.
Viimeisen kahden kilometrin kohdalla aloin tosissaan miettimään, mikähän tässä nyt on vikana. Sormet olivat aivan kohmeessa, eikä ne lämmennyt millään, nenän päätä kirveli ja ripset olivat aivan kuurassa. Huikkasin Eliakselle, joka veti ahkiota edelläni, että "olisikohan tuo pakkanen vähän kiristynyt".
Pääsimme takaisin Kemihaaraan. Matka oli tultu aikamoisella vauhdilla, keskivauhti oli noin 4,5km tunnissa. Ville oli hiihtänyt autolle hiukan edeltä ja minä tulin seuraavaksi. Auto ei startannut. Onneksemme Kemihaaran pariskunnalta löytyi laturi sekä auttamishalua. Samalla kun odottelimme että akkuun saataisiin virtaa, nautiskelimme kahviossa pullaa ja kahvia. Samalla tuli puheeksi kylmä ilma. Kemihaaran emäntä vahvisti epäilymme, pakkanen oli kiristynyt -37 asteeseen.
Olin yllättynyt lukemasta. En koskaan ole ollut vastaavissa lukemissa tai saatikka hiihtänyt 10km tuollaisessa kylmyydessä. Kokemus oli huima ja paleltunut peukalonpää muistuttavat siitä varmasti vielä hetken aikaa. Retki oli kaikin puolin onnistunut, autokin saatiin käyntiin. Ei muuta kuin takaisin mökille, jossa sauna lämpesi ja loppuloma meni rattoisasti.
Markus
Yöpymissaldo:
+3
4/100
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti