sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Kilpisjärvi 1000, kakkososa: Kurjuuden maksimointi

Torstai on toivoa täynnä! Vaikka aamu olikin sumuinen ja märkä, odotimme että tulevasta päivästä tulee vielä reissumme yksi mieleenpainuvimmista päivistä. Nyt oli edessä polkua, jota todennäköisesti pystyy oikeastikin juoksemaan, pitkä päivä matka ja huikeita huippuja, kuten Govddoskaisi.
Lähdimme juoksujalkaa matkaan, suunnaten ensin länteen Urtasvaaran huipulle. Matkalle osuisi kartan mukaan Urtashotelli. Tämä oli herättänyt meissä ihmetystä ja mietimme mikä tämä hotelli oikein olisi. Hymy levisi kasvoillemme, kun saavuimme kyseiselle hotellille ja uskaltauduimme sisään kämppään. Selvää oli, että ainakaan Metsähallitus ei kyseistä hotellia ylläpitänyt, mutta tunnelmaa ja historiaa kämppä oli pullollaan. Myöhemmin googleteltuamme, lähes poikkeuksetta Urtashotellia kuvailtiin legendaariseksi ja ei kyllä suotta! Ehdottomasti näkemisen arvoinen paikka.

Emme jääneet nauttimaan hotellin palveluista sen enempää vaan jatkoimme matkaa ja lähdimme nousemaan kohti Urtasvaaraa. Suuntasimme pientä järveä kohti, mutta mitä ylemmäksi pääsimme, sitä sumuisemmaksi keli kävi. Näkyvyys tipahti muutamiin kymmeniin metreihin, eikä järveä koskaan löytynyt. Tai ehkä kävelimme sen ohi tai sitten se oli kuivunut. Otimme varmemma maamerkin uudeksi suunnaksi; poroaita. Se kulki yhtenäisenä Suomen ja Norjan rajalla, joten sen pummaaminen olisi jo huomattavasti haastavampaa. Ensin löytyi poroaita ja sen avulla Urtasvaaran huippu (6). Päätimme jatkaa sumussa varmasti pelaten ja jatkoimme kulkua poroaitaa seuraten seuraavalle huipulle Marfevárrille. Kulku jatkui sankassa sumussa, tuulessa ja vesikuurojen saatteessa. Siitäkin huolimatta Martefvárrin huippu (7) löytyi melko helposti ja alas pääsimme tulemaan juoksujalkaa. Kaksi kolmasosaa päivän huipuista takana.
Kuudes huippu Urtasvaara.
Huikeat näkymät Marfevarrilta.
Kolmas huippu oli se hienoin ja korkein tähän mennessä. Lähdimme nousemaan Govddoskáisille loivaa luoteisrinnettä. Ylöspäin oli helppo mennä, vaikka näkyvyys oli olematon, sillä oikealla puolelle oli jyrkänne, joka muuttui jyrkemmäksi koko ajan. Kun pitää sen vain oikealla puolella niin huippu tulisi kyllä vastaaan. Ja niin se tulikin. Olimme kylmissämme ja väsyneitä, mutta niin helpottuneita ja jopa hieman epäuskoisia, että olimme onnistuneet tämän päivän huippujen kanssa kelistä huolimatta. Näkymät Govddoskáisilta (8) olisi varmasti olleet henkeäsalpaavat, jos jotain olisi nähnyt.

Paluun teltalle voisi hoitaa kahdella tavalla, joko menemällä samaa reitti mitä tultiinkin tai sitten oikaistaan itäpuolelta ja säästää niin ajassa kuin matkassa. Ja mehän oikaisimme. Karttaan oli merkitty yksi joki laskemaan huipulta alas ja tätä jokea seuraten pääsisi varmasti alas. Jatkoimme matkaa jyrkännettä seuraillen. Jokea ei vaan löytynyt, pieni puro kylläkin, mutta se laski niin jyrkästi, että päätimme muuttaa suunnitelmaa. Jatkoimme vielä pidemmälle ensin koiliseen, tarkoituksena etsiä pieni järvi, josta laskevaa jokea seuraten pääsisimme alas. Sekään vaan ei ollut niin helposti tehty kuin suunniteltu. Harhailimme tunturin päällä aikamme ja lopulta jouduimme myöntämään itsellemme, että olimme eksyneet. Ei tunturin päälle voi eksyä?!? Tai sitten voi. Molempien päässä alkoi pyörimään kaikki mahdolliset vaihtoehdot mitä voimme tehdä ja sitten myös että miten tässä voi käydä.

Olimme sumuisella huipulla, keskellä kivikkoa, vaatteet märkänä ja pelko alkoi hiipiä mieliimme. Arviointikyky heikkeni: kuljettua matkaa tai harhailuun käytettyä aikaa oli mahdoton sanoa, kompassikin todennäköisesti näytti väärin ja kartassa oli vääriä merkintöjä. Päätimme kuitenkin luottaa tuohon viheliäiseen kompassiin ja kulkea sen johdattamana itään niin kauan kunnes pääsemme pois. Se oli järkevä päätös se. Aikamme kuljettuamme rinne lopulta jyrkkeni oikeaan suuntaan ja kuulimme veden solinaa. Riemuissamme paikansimme joen ja laskeuduimme sitä seuraillen alas. Kun mäki lopulta loiveni kävely muuttui juoksuksi ja pian olimme jo teltan suojissa ja nukkumassa. Kyllä oli mieleenpainuva päivä, se on pakko myöntää.
Way out! Voittajafiilis.
Perjantai ei näyttäny kelien puolesta yhtään sen paremmalta. Onneksi tämä päivä oli varattu pelkkään siirtymään Haltin tuvan tuntumaan. Palasimme Kalottireitille ja pysähdyimme lounaalle Pihtususjärven tuvalle. Siellä tapasimme raumalaispariskunnan, joilla oli sama suunta. Mekin aloimme jo arpoa, että varmaankin olemme yötä tuvassa, sillä tuntui, että olisimme sen ansainneet. Ja kun kamatkin piti saada kuivaksi. Jatkoimme heidän edeltä tuvalle ja jäimme Haltin uudelle tuvalle. Tulet kamiinaan ja kamoja kuivumaan. Jonkin ajan kuluttua tuttumme Pihtsusjärveltä saavuttivat majan, kuitenkin jatkaen joen yli vanhalle tuvalle. Olimme tuvalla kahden.

Tuvalla hetken istuskeltuamme, kun osa vaatteistakin alkoi antaa jo kuivumisen merkkejä, päätimme vielä iltapuhteksi kipaista Gieddekohkan huipulle. Se kun vaikuttikin vielä niin helposti savutettavalta huipulta, korkeudesta huolimatta. Lenkkarit jalkaan ja myräkässä huippua kohti. Matka ylöspäin kesti ja kesti. Kivikko oli erittäin liukasta ja vesisateen sekä tuulen yhdistelmä lannistava. Gieddekohkan huippu (9) löytyi ja huiputuksen vielä kruunasi se että Markus onnistui kusemaan naamalleen. Markus oli kuullut, että Pata Degermanille oli käynyt vastaavanlailla yhdellä Etelänavan reissulla ja tuumannut, voisiko oikeasti niin käydä. Nyt hän joutui todistamaan tämän todeksi, kun kovassa myötätuulessa Markuksen kroppa ilmeisesti aiheutti sopivasti pyörteelle ja muutti näin tuulen suuntaa ikävin seurauksin. Matka alas tuntui vielä nousua pidemmältä.

Ei tarvinnut kahta kertaa mitettiä alammeko etsiä telttapaikkaa Haltin tuvan kivikkoisesta ympäristöstä. Yövyimme tuvassa ja jätimme huomiseen päätöksen, että jatkammeko leikkiä lainkaan vai suuntaammeko kohti autoa.
Osa 2 reitti. Yöpymispaikat merkattu punaisella pallolla ja huiput sinisellä, niiden käymisjärjestyksessä.

Mari & Markus

Yöpymissaldo:
+2
71/100


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti